Onnellinen = tietämätön?

Viime viikkoina ollaan taas puhuttu paljon vanhemmista. Ylipäätään musta tuntuu, että se on suorastaan ehtymätön aihepiiri, johon palaan terapiassa ehkä liiankin usein. Olin pääsiäisenä kotikotona, ja molemmat vanhemmat saivat mut näkemään punaista; äitini ennakkoluuloillaan ja isäni kutsumalla minua lihavaksi. (Joo, olen lihonut muutaman kilon viimeisen puolen vuoden sisällä, mutta kellään ei todellakaan ole oikeutta luennoida mulle syömistavoistani!)

Pääsiäisen perhekokemukset toimivat siis innoittajana parin viime viikon terapiasessioissa, ja niistä sitten siirryttiin lapsuuteen ja teini-ikään. Kertoessani terapeutille muistojani tulen yllättävän tietoiseksi vanhempieni vioista kasvattajina. Huomaan, miten he - hyvää tarkoittaen - ovat siivonneet kaikki haitallisiksi näkemänsä asiat minun ja veljeni silmien edestä. No, sehän ei vielä kuulosta niin pahalta. Mutta koska vanhempani ovat erittäin konservatiivisia (lue: ahdasmielisiä) kristittyjä, "haitallinen" on heille synonyymi kaikelle, mikä ei ole seurakunnan rajojen sisällä. Kotona puhuttiin halveksuvaan sävyyn "maailman ihmisistä" tarkoittaen seurakunnan ulkopuolisia. Maailman ihmiset tekevät sitä ja tätä, mutta se on väärin. Meillä vallitsi salailun ilmapiiri: jos oli ongelmia tai huolia, meille lapsille ei kerrottu. Ei edes silloin, kun emme enää olleet lapsia. Salailu ei pätenyt seurakuntalaisiin, vaan äitini juoksi aina kertomaan perheen sisäiset jutut muutamalle uskotulleen. Eräs äitini uskotuista oli parhaan ystäväni isä. Heidän perheessään lapset otettiin mukaan keskusteluihin, joten ystäväni tiesi useaan otteeseen enemmän minun perheestäni kuin minä itse. Kerran kuulin ystävältäni, että isäni oli saanut vakavan sairauskohtauksen. Vanhempani eivät koskaan sitä minulle/meille kertoneet.

Luulen, että vanhempani luulivat meidän olevan onnellisia niin kauan kuin olisimme tietämättömiä. Mutta vaikka kotona kaikesta vaiettiin ja kaikki kiinnostavat asiat olivat tabuja, kuulimme tietenkin koulussa ja kavereilta kaikenlaista, ja kontrasti kodin illuusiomaailman ja todellisen maailman välillä syveni. Meitä ei  neuvottu tai varoitettu asioista, joista lapsia ja teinejä kuuluisi neuvoa. No, ne perusjutut sanottiin, että älä nouse vieraan auton kyytiin äläkä syö vierailta saatuja karkkeja (unohtamatta propagandaa siitä, miten maailman ihmiset ovat pinnallisia, turhamaisia ym). Teini-iässä - ja jo ennen sitä - olisin säästynyt muutamalta ikävältä kokemukselta, jos vanhempani olisivat kertoneet, mitä pitää tehdä jos törmää aikuisiin miehiin jotka osoittavat liiallista kiinnostusta lapsiin. Sellaisten neuvojen jakaminen olisi varmaan kuitenkin ollut vanhemmille sen myöntämistä, että ulkomaailma on olemassa ja läsnä. Jos he nyt koskaan tulivat edes ajatelleeksi, että me kohtaamme maailman ollessamme kodin ulkopuolella, ja että meillä on silmät ja korvat. Lakkasin täysin puhumasta huolistani vanhemmille noin 12 vuoden iässä, enkä ole sen jälkeen kertonut heille oikein mitään itsestäni. Osittain siksi, että opin vaikenemisen kulttuurin kotoa. Osin ehkä siksi, etten usko(nut) vanhempieni ongelmanratkaisukykyihin. Jos olisin kertonut koulukiusaamisesta, todennäköisesti olisin saanut vastaukseksi "rukoile ja käännä toinen poski" -tyyppistä diipadaapaa. Äitini on alistuja, ja yritti kasvattaa myös meistä sellaisia.

Taidan kuulostaa vähän katkeralta? En vain voi olla ajattelematta, että olen osittain tässä jamassa vanhempieni syystä. He tarkoittivat aina hyvää, mutta kasvattivat huonosti. He eivät valmistaneet minua tai veljeäni kohtaamaan maailmaa. He eivät osanneet olla tukena, välttelivät ikävistä asioista puhumista ja teeskentelivät, ettei ongelmia ollut. He eivät opettaneet meitä puolustamaan itseämme. He opettivat kyllä nöyryyttä (joka on sopivassa määrin hyvä asia), mutta eivät itsevarmuutta. Kristittyinä he opettivat puheillaan lähimmäisenrakkautta ja käytöksellään ennakkoluuloja.

Olen tullut siihen tulokseen, etten juurikaan pidä vanhemmistani (no, äidistäni ainakaan) ihmisinä ja persoonina. Hiukan velvollisuudenomaisesti kuitenkin rakastan heitä vanhempinani. Siinä on kummallinen kontrasti, ja minulla on vaikeuksia löytää sopiva suhde heihin. Enimmäkseen haluaisin olla heistä mahdollisimman kaukana, ja samanaikaisesti saatan toivoa, että meillä olisi paremmat välit. Nykyisellään vanhemmillani on aivan vääristynyt käsitys siitä, kuka minä olen. Nykyään salailu toimiikin toisin päin: minä olen se, joka pidän heitä kaukana ja syötän illuusiota tyytyväisestä, menestyvästä tyttärestä, joka oikeasti on aivan hukassa elämänsä ja itsensä kanssa ja valtaosan ajasta sangen onneton. Mutta en oikein edelleenkään usko, että vanhempani voisivat mitenkään auttaa; heistä olisi vain harmia. Niinpä jatkan näyttelemistä.

Lääkkeistä jne.

Kirjoitanpa nyt, ettei tule taas kovin pitkää taukoa. Pari tapaamiskertaa on ollut tässä välissä. Pari viikkoa sitten puhuttiin jännitysoireista ja siitä, milloin ne alkoivat ja mitä asialle voisi tehdä (eli mielenhallintaa käytännössä). Nyt on muutamana viime viikkona tuntunut siltä kuin jännitysoireet olisivat taas lisääntyneet. Tuntuu että niihin pätee lumipalloefekti: mitä enemmän kiinnitän huomiota oireiluun, sitä enemmän hermostun. Lääkkeet todellakin auttoivat paljon hermostollisiin ongelmiin. Ehkä nämä oireet tästä vähenisivät, jos pystyisin olemaan kiinnittämättä niihin huomiota.

Olen alkanut käyttää Propralia satunnaisesti. Sehän on siis semmoinen harmiton (?) beetasalpaaja, joka ei koukuta ja laskee sydämen lyöntitiheyttä. Se sopii siis käytettäväksi sellaisiin erikoistilanteisiin jotka jännittävät, mutta se vaikuttaa käsittääkseni vain jos sydämen lyöntitiheys nousee. 

Ensimmäinen Propral-kokemukseni oli joskus vuonna 2007 tai 2008 (olin lukion tokalla tai kolmannella). Olin saanut terveyskeskuslääkäriltä reseptin, jossa oli vähän liian tuhti määrä milligrammoja. Otin kokeilumielessä yhden, ja se alkoi vaikuttaa kunnolla ehkä noin tunnin kuluttua ottamisesta. Muistan, että yritin lukea sanomalehteä, mutta se oli hyvin hankalaa, koska näin vain läikkiä. Sellaisia joita näkyy jos on katsonut liian pitkään suoraan aurinkoon. Sanoin ärtyneesti pikkuveljelle jotain että "höh, mä oon kattonu liikaa aurinkoon enkä voi nyt lukee tätä lehteä". Onneksi (?) vanhemmat eivät olleet kotona; ne olisivat varmaan huomanneet, etten ollut ihan kunnossa, ja koko lääkehärdelli olisi paljastunut. No, menin sitten lepäilemään sohvalle ja päätin kirjoittaa päiväkirjaani. Kirjoittamisesta ei myöskään tullut oikein mitään. Kirjaimia tipahteli pois joka ikisestä sanasta ja riveillä oli vaikea pysyä, vaikka kuinka keskityin. En vaan osannut kirjoittaa. Kirjoitin kuitenkin hitaasti ja kangerrellen viitisentoista riviä siitä, miten lääke oli outo ja ärsytti. En osannut olla huolestunut, olin vain ärtynyt. Sitten vaivuin jonkinlaiseen horrokseen määrittelemättömäksi ajaksi siihen sohvalle. En osaa sanoa, olinko siinä puoli tuntia vai kolme tuntia. Jossain vaiheessa lääkkeen vaikutus sitten lakkasi ja hämmästyin kirjoittamaani siansaksaa. Sanomattakin lienee selvää, etten samaisiin Propraleihin enää koskenut. Kyse oli ymmärtääkseni siitä, että ne laskivat sydämeni lyöntitiheyden liian alas. Seuraava tk-lääkäri ihmettelikin edellisen määräämää reseptiä ja muutti milligrammoja, mutta Propral ei silti houkuttanut.

Ennen kuin nyt. En muista, milloin hankin nuo lääkekaapista nykyisin löytyvät Propralit, mutta niissä on vielä päiväystä jäljellä. Niiden vaikutusta on hyvin hankala huomata, jos vertaa vaikka Diapamiin. Edellisestä Diapam-kokemuksestani on kyllä mooonen monta vuotta, mutta muistelen sen antaneen joskus suorastaan hilpeän välinpitämättömän tilan, jossa pikkuseikoilla ei ole väliä. Eikä oikein isoillakaan. Propral ei poista tietoisuutta eikä anna minkäänlaista "ylimääräistä" rentoutta. Olen viime aikoina jännittävissä tilanteissa huomannut yllätyksekseni, miten sydämeni on hakannut todella kovaa. Masennus-/mielialalääke vaikutti siis näemmä myös siihen, ettei sydämeni koskaan hakannut huomattavan kovaa. Se oli siis aivan uutta (no, unohdettua, joten uudelta tuntuvaa) ja epämiellyttävää, joten kaivoin Propralit esille ja aion nyt nappailla niitä aina välillä. Nyt kun annos on kunnossa, näen niiden popsimisessa pelkästään hyviä puolia. Ne eivät koukuta niinkuin Diapamit, eikä niitä käytetä orjallisesti päivittäin niinkuin masennuslääkkeitä. Otan niitä satunnaiseen tarpeeseen, eivätkä ne hallitse minua, vaan minä niitä.

Se lääkkeistä. Viime terapiakerralla puhuttiin sitten taas vanhemmista ja lapsuudesta ja erilaisuudesta. Se oli aika neutraali sessio, en edes itkenyt. Edelleenkin tuntuu, että tapaaminen menee jotenkin hukkaan, jos en itke. Samanaikaisesti olen itkemättömyydestäni jotenkin ylpeä, koska kyllähän se vähän hävettää parkua räkä poskella jonkun katsellessa ilmeen värähtämättä parin metrin päässä, tyynenä kuin Kleopatra. Mutta ihan kuin en pääsisi sieluni syvyyksiin tarvittavan hyvin, jos pystyn puhumaan elämästäni itkemättä. Tiedä tuota.

Muu elämä: kesätöitä ei ole vieläkään, ja on jo maaliskuun loppu, kääk. Luentoja on loppukeväänä enää neljä tuntia viikossa, joten aina lunkisti saan ottaa.

Olen yhä elossa

En mä ole tätä blogia unohtanut. Vältellyt kyllä. Useasti, lähes aina oikeastaan, on terapiakerran jälkeen sellainen olo, että on todella oivaltanut jotain itsestään, että jotain on puettu sanoiksi ja siten edistystä on tapahtunut. Niinä hetkinä pitäisi aina kirjoittaa ylös, mikä se oivallus milloinkin oli, koska ne unohtuu, olen huomannut.

Tänään esimerkiksi puhuttiin kontrollista. Kysymyksillä ja vihjeillä terapeutti sai mut huomaamaan ja sanomaan ääneen, että se, että mun täytyy jatkuvasti kontrolloida itseäni ja maailmaa ympärilläni johtuu epävarmuudesta, joka taas on lähtöisin koulukiusaamiskokemuksista. Ei varmaan äkkiseltään kuulosta kovin mullistavalta havainnolta, eikö totta? Mutta en mä ollut sitä aiemmin tajunnut. Jos vaikka olenkin leffoissa nähnyt tai kirjoista lukenut, että "epävarmuus --> kontrolli", niin ei sitä tajua ennen kuin omalla kohdalla, miten totta se on.

Kirjoitin joskus, todennäköisesti kasiluokkalaisena, päiväkirjaani jotain sen suuntaista kuin "mun täytyy jatkuvasti miettiä jokainen askeleeni ja tekoni etukäteen". Ja sitä se oli: yritin etukäteen miettiä, miten välttää tilanteet, joissa voisin kiinnittää tahtomattamani kiusaajien huomion. Esimerkiksi: "jos nyt seison tässä vähän sivummalla, ne ei ehkä heti huomaa että mä oon täällä, eikä rupea puhumaan musta". Tai: "jos mä odotan, että tuon toisen ryhmän opettaja saapuu, niin voin sitten kävellä tuon luokan ohi eikä ne voi sitten enää huudella". Kaikki oli tarkoin harkittua piiloutumista ja näkymättömäksi muuttumista. Enkä mä osaa oikein edelleenkään olla rento monessakaan sosiaalisessa tilanteessa, vaan olen tietoinen kaikesta ympärilläni ja eritoten itsestäni: onko mun kainalot märät? Olenko mä kiusallisen lähellä tuota viereistä ihmistä? Entä jos mun paita on liian ylhäällä ja läskit näkyy?

Lisäksi tänään puhuttiin lääkkeistä vähän. Mähän siis aloitin tän terapian vuosi sitten juuri päästäkseni eroon mielialalääkkeistä, ja viime lokakuun lopussa sitten lopetinkin. Vastahan mä ehdin niitä Citaloprameja n. 5 ja puoli vuotta syödä (ja sitä ennen Diapameja epäsäännöllisesti ehkä puoli vuotta tai vuoden, en muista). Lopettaminen vähän jännitti, koska pelkäsin "romahdusta"; uutta masennuskautta ja kaikkien jännitysoireiden palaamista/kasvamista kertarysäyksellä. No, sellaista ei onneksi tullut. Lopetus oli kaikin puolin draamaton ja huomaamaton. Mutta siihen olin vähän pettynyt, että sen enempää "huippuja ja laaksoja" ei ole ollut. Olin aiemmin laittanut tunne-elämäni tasapaksuuden ja mielen tylsyyden lääkkeen piikkiin, koska ajattelin että masennuslääke karsii mielialan vaihtelut niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta nyt neljä kuukautta "kuivilla" oltuani en varsinaisesti voi sanoa että elämäni olisi erilaista. Terapeutti sanoi, ettei hän odottanutkaan mun olevan erityisen onnellinen lääkkeen lopettamisen jälkeen/takia, ja eiköhän hän tiedä. Mä vaan taas näkisin muutoksen tapahtuvan mieluusti pian (tiedän kyllä samanaikaisesti piinaavan hyvin, että tämä on pitkä tie).

Sitten on vielä pakko kirjata ylös yksi asia. Se, että mä voisin oikeasti hyväksyä itseni ja hiljaisuuteni tällaisena. Ei musta koskaan tule puheliasta ja seurallista ihmistä. Johan mä olin lapsenakin rauhallinen ja omassa seurassani viihtyvä. Mutta silti mä - niinkuin näemmä koko yhteiskunta - pitää ihanteena seurallista, energistä, menevää ihmistä, jolta luistaa small talk ja ystäviä piisaa. Mä olen syrjäänvetäytyvämpi, hiljainen ja varautunut, ja vaikka mä voin koettaa kehittää itseäni, niin ei ole väärin olla tällainen, eikä tarvitse asettaa tavoitteeksi toisenlaisena olemista. Vaikka mä kirjoitan nää lauseet tähän, niin en mä silti ole niitä täysin sisäistänyt. Mä pidän edelleen itseäni huonona, ja hiljaisuuttani häpeällisenä puolena.

Niin, terapiaa on tosiaan takana vuosi, ja paperit (uusi psykiatrin B-lausunto, terapeutin lausunto, Kelan terapiatukihakemus) lähtee eteenpäin ihan näinä päivinä. Mitä mä olen oppinut itsestäni tämän vuoden aikana? Mun on tosi vaikeaa vastata tohon, koska tuntuu että terapia on kaiken puolin tosi kesken. Mutta ainakin terapia on saanut mut näkemään millasia haitallisia ajatusmalleja mun päässä pyörii ja miten mä sitten toteutan niitä, koska uskon ne totuuksiksi. Olen huomannut, että mun pitää kyseenalaistaa enemmän uskomuksia itsestäni. Oon huomannut, että olen ottanut loukkaukset, kiusaamistilanteissa lauotut heitot ja kaikki ikävät sanomiset totuuksina, juurikaan niitä kyseenalaistamatta. "Jos joku sanoo että oon ruma, niin se on oikeassa." Olen oppinut, että mä kehityn vielä, en ole vielä valmis minä. Olen oppinut, että - ja nyt rupes taas itkettää - toivoa on, ja terapeutti on nähnyt muiden kohdalla sen, että oman mielen vankiloista voi päästä. Mutta osaanko mä aktiivisesti saada itseni kiinni haitallisista, itseinhoisista ajatuksista ja muuttaa ajatuksen suuntaa? Osaanko mä rentoutua tai päättää olla onnellinen? En oikein. Mutta mulla on vielä kaksi vuotta jäljellä, ja ainakin nyt tuntuu, ettei vähempi tulekaan riittämään.

All in all, juuri nyt elän suht tasapainoista (vai sittenkin tasapaksua?) vaihetta; koulu kyllä aiheuttaa kiirettä ja kesätyön etsintä stressiä, mutta ainakaan ei masenna. Ei ole oikeastaan masentanut sitten viime kesän. Se on ainakin edistystä.

Huh kun tulikin porattua tänään; terapeutti oli sairaslomalla puolisentoista kuukautta ja kyynelhanat oli sen ajan suljettuna. Kun pääsi taas parkumaan niin loppua ei näkynyt. :) Saatan olla myös vähän ehdollistunut terapeutin sohvalle: kun lasken siihen takamukseni niin alan melkein heti itkeä, vaikka 5 min aikaisemmin olisi ollut kuinka tasapainoinen olo! :D

Pimeä laakso

Taas on kolme kertaa takana. Niistä kahdella ekalla kerralla puhuimme aika paljon ystävyyssuhteistani. Muun muassa eräästä miespuolisesta, jonka kanssa minulla on ns. fuckbuddy-suhde. Asumme eri kaupungeissa ja näemme noin kerran puolessa vuodessa ja tapaamisiin sisältyy seksiä. Hän on minulle tärkeä ystävä ja voin puhua hänelle avoimemmin kuin oikeastaan kenellekään muulle. Terapeutti sai jotenkin minusta kaivettua sen tiedon, että kyllä, ehkä haluaisin jonkinlaisen ihan oikean parisuhteenkin hänen kanssaan, vaikka olenkin tyytynyt tähän kuvioon, koska en usko olevani tarpeeksi kiinnostava seurustelukumppaniksi jne jne itsetunto-ongelmia. Mua melkein suututti, kun terapeutti sen tiedon paljasti, koska luulin olevani ihan tyytyväinen tilanteeseen ja rooliini ongelmattomana kivana seksikaverinatyttönä. Ja tavallaan olenkin, ja ei, en missään tapauksessa aio kysyä häneltä asiasta. Nyt tää havainto vähän vaivaa mua. Pitäisikö kissa nostaa pöydälle? En missään tapauksessa haluaisi "pilata" meidän välejä millaan romantiikkapaskalla, mutta onko sekään hyvä etten mä salli itselleni jotain sellaista jota ehkä pohjimmiltani kuitenkin haluaisin? Tätä en vieläkään tiedä. Hautukoon ajatus vielä.

Viikko sitten puhuimme mm. eräästä naispuolisesta kaveristani, lapsuudenystävästä. Olemme etääntyneet aika lailla, ja se vähän vaivaa minua. Meillä tuntuu olevan vähän erilainen maailmankuva tätä nykyä. Terapeutti sai mut ajattelemaan, että se on hei itse asiassa ihan tavallista, että ihmiset alkaa kasvaa eri suuntaan, erilaisiksi ihmisiksi. Me ollaan hyvin muovautuvaisessa iässä, eikä ole kenenkään vika, että ystävyys ei ole samaa kuin ennen. Sitä tapahtuu.

Tänään palattiin koulukiusaamisjuttuihin. Kerroin erään esimerkin tapauksesta, joka oli jäänyt lähtemättömästi mieleen - niin kuin monet muutkin niistä muistoista, jotka kaikkein eniten yrittää unohtaa. Se oli semmoinen julkinen nöyryytys sekin tapaus, ja peräti mitään aavistamattoman opettajan silmien alla - sen ainoan opettajan, joka olisi asian huomatessaan siihen puuttunut. Puhuin siitä, miten opin yläasteen aikana näkymättömäksi. Miten mietin aina, että jos nyt odotan opettajaa tässä, niin kukaan ei pääse nälvimään mua, ja että jos menen liikkatunnille tätä kautta niin en joudu kohtaamaan niitä. Miten laskin jokaisen askeleeni ja olin niin piinaavan tietoinen aina kaikista ympärilläni - katsooko tuo, puhuuko se minusta, aikooko se sanoa jotain ääneen. Miten etenin seiniä pitkin ja yritin olla kiinnittämättä huomiota itseeni niin hyvässä kuin pahassakaan. Miten yritin kaikin voimin häivyttää itseni paikalta. Miten opettelin välinpitämättömän ilmeen. Nyt on iso työ siinä, että yritän tuoda itseni näkyväksi jälleen.

Ja lääkkeistä oli puhetta. Siitä, miten 16-kesäisenä sain bentsoja ja miten siitä ei onneksi mitään riippuvuutta tullut. Siitä, mitä nyt kannattaa käyttää niiden sijasta. Siitä, miten koen lääkkeiden auttavan.

Onneksi on terapia, tämä viikoittainen itkusessio. Saan puhua ja joku oikeasti kuuntelee! Katoin äsken Yle Areenalta Terapiassa-sarjan pari jaksoa. Siinä se terapeutti sanoi vähän tavalla kuin mun omanikin. "Sinusta ei aina tule tuntumaan samalta kuin mitä nyt." Se on jotenkin lohduttava ajatus, se että asiat menee parempaan suuntaan ajan kanssa. Ihan pakosti. Ja mäkin muutun ja opin. Itse ajattelen aina välillä sitä psalmin kohtaa "vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa". Tää on kai nyt se mun pimeä laaksoni.

En ole vielä valmis ihminen

...vaikka luulin, että päältä parikymppisenä olisin jo se, mitä olisin loppuelämäni. Valmis, vain hienosäätöä vailla. Mutta se ei kuulemma olekaan niin, ja se tieto lohduttaa. Tulen muovautumaan ja muuttumaan etenkin 20-30 ikävuoden välissä vaikka kuinka. Saan terapiasta keinoja selvitä niistä asioista, mitä elämä mun eteen asettaa. Kai tässä on vielä toivoa, että musta saadaan jonkinlainen toimiva kokonaisuus. Mutta aikaa se vie...

Viimeisen 3 käynnin 'teemana' on vähän ikään kuin ollut se, miten mä näen ja itselleni selitän erilaiset tilanteet. Terapeutti on huomauttanut, ja olen sitten itsekin alkanut kiinnittää siihen huomiota, että tulkitsen aina olevani kaikkeen syypää, alku ja juuri, aiheuttaja. Unohdan muiden ihmisten osuuden niin hyvässä kuin pahassakin, vaikka kaikki lopputulokset ovat kaikkien osapuolten summa. Esimerkki: joskus puolitoista vuotta sitten kävin tapaamassa vähän päälle vuoden ikäistä kummipoikaani, ja se reissu meni kaikin puolin pieleen. Kummipoika roikkui kiinni isässään ja pelkäsi mua, minä olin kiusaantunut, samoin kuin varmaan lapsen isä. Olimme poissa lapsen kotoa, lapsen äiti ei ollut paikalla. Lähdin tapaamisesta aika paskalla fiiliksellä pois ja syytin tietysti itseäni: minä en osaa olla lasten kanssa, en osaa heittäytyä leikkimään muiden aikuisten ollessa läsnä. En ottanut huomioon lapsen ikää, tilannetta, lapsen isän käyttäymistä... Näin tilanteen omana tappionani.

Tämä pätee kaikkeen. Olen armoton itselleni. Sätin ja kiukkuan, suurentelenkin omia epäonnistumisiani. Kritisoin itseäni kaikesta. Asenteen ja ajatusmallien pitää muuttua, mutta ne ovat olleet jo kauan samanlaisia,  joten työnsarkaa riittää. Itsetuntoni on ihan nollassa, kuten olen varmaan aiemminkin täällä todennut.

Olen nyt parin viikon ajan pitänyt sellaista 'mielialavihkoa'. Terapeutti pyysi että kirjoittaisin ylös niin hyvät kuin huonotkin hetket, että voidaan sitten niitä tarkastella ja huomioida, että millaiset tilanteet koen vaikeina jne. En ole kirjoittanut kuin pari kertaa viikossa, koska enimmäkseen elämä soljuu suorastaan huomaamatta eteenpäin, peruspaskasti :). No, tämä vihkon pitäminen on joka tapauksessa hyvä juttu. Se että tiedostan vähän paremmin, mikä aiheuttaa ne masennuksen syvimmät hetket.

angstivaroitus

Tämä blogi on nykyisellään sangen hyödytön. Rupesin tätä kirjoittamaan, että jälkikäteen voisin katsoa, mistä olen terapeutin kanssa puhunut ja miten edistystä on tapahtunut. Pitäisi siis kirjoittaa joka terapiakäynnin jälkeen, ja heti, etteivät asiat pääsisi haalistumaan mielestä. Terapeutti on saanut mut näkemään uusin silmin monen monta asiaa, ja pelottaa että unohdan ne (tai ainakin osan) jollen kirjaa niitä ylös.

Terapeutti oli nyt tosin kuukauden lomalla, joten senkään puolesta en ole kirjoittanut mitään. Huomiseksi on taas sovittu aika. Lomaa edeltävällä kerralla terapeutti ehdotti, että ottaisin jonkun projektin siksi ajaksi, kun emme tapaa. Häpeäkseni en ole oikein saanut aikaan mitään. Yksi projekteista oli keikkaseuran hankkiminen erääseen konserttiin. Mullahan on ikuinen pelko siitä, että häiritsen ihmisiä ja tuhlaan heidän aikaansa ja vaikutan säälittävältä yksinäiseltä raukalta, jos pyydän jotakuta jonnekin. Kovin typerää, mutta niin alhaalla mun itseluottamukseni on. No, se keikkaseura järjestyi niin että sanoin kaverille että keikka kiinnostaisi, ja se vastasi että "hei mä voisin varmaan tulla sinne". En siis oikeastaan tehnyt itse mitään. Sitten oli pari muutakin projektia; kiinnostavimpaan työkaveriin tutustuminen - very little progress - ja yleisluontoinen yritys olla sosiaalisempi - no progress at all.

En mä ihan pelkästään ole viettänyt lomaa peiton alla masentuneena: hankin salikortin. Se maksoi niin paljon, etten raaski olla käymättä - ja se oli suunnitelmakin. Vihaan kroppaani, etenkin peppu-vatsa -osastoa, ja yritän nyt edes sitä osa-aluetta saada vähän kondikseen. Olen vaan ihan ekalta luokalta asti vihannut liikunnantunteja, joten motivaatiossa on suuria ongelmia...

Viime terapiakerralta muistan sen, että puhuttiin vanhemmista, ja miten paljon omat vanhemmat vaikuttaa siihen, millanen ihmisestä tulee. Mä taidan olla vähän katkera siitä, miten omaksi kuvakseen vanhemmat ovat mut kasvattaneet - sulkeutuneeksi, ujoksi, ikuiseksi ulkopuoliseksi. Terapeutin mielestä olis hyvä, jos kertoisin vanhemmilleni että olen masentunut, syön masennuslääkkeitä ja käyn terapiassa. Mutta musta jotenkin tuntuu etten kykene siihen. En haluaisi huolestuttaa vanhempia, ja olen muutenkin niin eri taajuudella niiden kanssa... Mitä siitä hyötyisi? Voin vaan kuvitella ne huolestuneet katseet ja hössötyksen, ja silkkihansikkain käsittelyn. Haluan vaan että mua kohdellaan normaalisti, eikä mun vanhemmat - no äiti ainakaan - ole kykeneväinen siihen. Isälle voisinkin kertoa, mutta en voisi kertoa vain toiselle ja jättää kertomatta toiselle, koska ilmitullessaan asia aiheuttaisi riitoja ja kyräilyä. Hohhoi. Toistaiseksi siis vaikenen ja pidän kaiken itselläni, mutta vähän se kalvaa mieltä, että onhan mun joskus kerrottava, ja mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä enemmän ne loukkaantuvat. Eikö se ole jonkin sortin loukkaus, ja oma lapsi kertoo että hei, mä olen käyttänyt mielialalääkkeitä tässä jo 6-7 vuotta, ja joo, en luottanut teihin niin paljon että olisin yhtään aikaisemmin kertonut... Joo mua on koulukiusattukin, enkä kertonut siitäkään. Enkä yhtään mistään. (Olen joskus itsekin hämmästynyt kun huomaan terapeutille kertoessani, että omat vanhempani eivät oikeastaan tiedä musta mitään.)

Masennus on sairaus, ja siitä voi parantua. Siitä tiedosta huolimatta tulevaisuus näyttää synkältä. Mä olen ollut tällainen jo kauan, voinko mä muuttua? Voinko mä olla joskus onnellinen, kun en edes muista, miltä se tuntuu? Joskus melkein toivon, että perheeni kuolisi auto-onnettomuudessa, koska silloin mulla ei olisi enää ketään, jonka takia pitäisi jaksaa elää. Uuh, synkkää. Paskaa. Epäkypsää. Mutta kun tää ei ole mitään elämää, mitä mä elän.

22.5.

Pahoittelen, etten ole kirjoittanut. Koulu päättyi, ja muutaman viikon ajan tenttejä ja esseitä piisasi.

Terapiaa on nyt takana parisen kuukautta. Monista asioista ollaan jo puhuttu... Perheestä, kouluajoista, kiusaamisesta, yksinäisyydestä, seksi- ja seurustelukokemuksista ja vaikka mitä muusta. Olen tajunnut nyt ainakin sen, että olen valtavan kriittinen itseäni kohtaan. Jos jokin, ihan mikä tahansa, menee pieleen, syytän itseäni. Siis aivan kaikesta. Ja kuvittelen tietäväni jo valmiiksi, miten muut ihmiset käyttäytyisivät tai mitä he sanoisivat, jos tekisin asian X. Ja koska luulen tietäväni, miten ihmiset minua kohtelisivat, en uskalla ottaa sitä riskiä, että tulisin torjutuksi.

Mun itsetuntoni on niin pohjassa, että se menee melkein jo maan alle. En usko itseeni yhtään, enkä etenkään siihen, että kukaan voisi kiinnostua tai pitää musta, kun itsekin inhoan itseäni. Kun terapeutti kysyy niitä "miksi"-kysymyksiään, ja vastausta joutuu miettimään, huomaa itsekin ettei vastauksessa ole mitään järkeä - mun käsitys itsestäni on ihan vääristynyt. En osaa (vielä?) sanoa, mistä tällainen pohjaton itseinho johtuu. Onhan kokemuksilla merkityksensä... mutta itsepä olen omakuvani maalannut. Lähtökohdat on tällaiset, mutta kolmessa vuodessa tapahtuu tapahtuu pakostakin muutosta parempaan päin. Kerran kun ryvin epätoivossa ja puhuin itsetuhoisista ajatuksista ja kuolemasta ja toivottomuudesta, terapeutti sanoi jotain sinne päin että "sä et ehkä voi uskoa, että tilanne voi parantua, mutta mä olen nähnyt sen tapahtuvan muiden kohdalla jo monta kertaa". Mä luotan terapeuttiini kyllä. Yritän olla sille täysin rehellinen, mutta välillä tulee ihan pikkaisen kaunisteltua, jos jokin kuulostaa liian rumalta tai häpeälliseltä sanoa. Yritän päästä eroon kaikista estoista ja olla 100% rehellinen, mutta se on vaikeeta... Mä olen nimittäin valkoisten valheiden ja peitetarinoiden kruunamaton mestari. Hävettää myöntää, mutta olen epärehellinen mitä omiin tekemisiini tulee. Tarkoitan tällä sitä, että jos vaikka vietän viikonlopun sohvalla katsoen Ylämaan ketun jaksoja, niin kysyttäessä kerron käyneeni leffassa, nähneeni paria kaveria jne... Häpeän itseäni ja elämääni sellaisena kuin se on, ja yritän antaa paremman vaikutelman. No, tätä tekee varmaan moni. Tekeehän...?

Tänään terapeutti käytti sanaa irrallinen. Mä olen aina luullut olevani niin kovin itsenäinen ja riippumaton, kun lähdin esim. lukion jälkeen pariksi vuodeksi ulkomaille, ja olen aina hoitanut omat asiani itse. Ok, ehkä mä olenkin itsenäinen, mutta mä olen myös irrallinen: en uskalla tukeutua keneenkään ja olen ihan itsekseni  vaan. Perheeni ei tiedä mun ongelmistani mitään, ne pitää mua järkevänä nuorena naisena joka pärjää elämässään, mikä on osaltaan totta. Päällisin puolin pärjään kyllä, mutta sisältä olen täysin paskana. Harva ystäväkään tietää. Viime aikoina terapiassa käyminen on ollut helpompi myöntää kuin alussa. Terapia on kuitenkin osa mun elämää kolmen vuoden ajan, enkä näe syytä peitellä sitä. Tuskinpa sen kuuleminen ketään säikäyttää.

Viime viikkojen fiilis on ollut hyvin pitkälti "vittu mitä paskaa". Mutta nyt on päivä päivältä enemmän kesä, ja lintujen laulu, aurinko ja vihreä luonto oikeasti piristävät. Pitäisi olla enemmän ulkona eikä homehtua tälle sohvalle...

Optimisti

Edellisen kirjoitukseni jälkeen olen käynyt terapeutilla kolme kertaa. Mitä näistä kerroista nyt sanoisi? Olen itkenyt paljon joka kerta, ja puhunut niin menneestä kuin nykyisestäkin. Olin etukäteen siinä uskossa että rupeaisimme heti systemaattisesti käymään läpi mun henkilöhistoriaa (järjestelmällinen kun olen), mutta terapeutti sanoikin että saan puhua ihan mistä haluan; mitä vaan on mielen päällä. Toistaiseksi on tullut juttua etenkin yläasteajoista, veljestä, ystävyyssuhteista ja mun omakuvasta. Ja kuolemasta. Tuntui hävettävältä tunnustaa ääneen, että toivoo kuolevansa. Niin hyvin kun mullakin on asiat, ja niin edelleen... Mitään aktiivisia itsemurhasuunnitelmia mulla ei ole. Terapeutti sanoi, että masennukseen kuuluu kuoleman ajattelu. Että se on normaalia. Mutta vaan olemalla elossa voi parantua.

Viimeistä edellisellä kerralla mulle valkeni, miten kovin kiltti ja alistuvainen mä olenkaan. Mä olen ottanut vaikka mitä paskaa vastaan ja ollut vaan hiljaa. Nyt musta tuntuu, että tällä hetkellä käyttäytyisin eri lailla. Luulen, että osaan/osaisin puolustaa itseäni ja omia oikeuksiani, mutta missä välissä mä olisin sen voinut oppia?? Nykyisellään mun ei juuri tarvitse puolustaa itseäni arkielämässä, joten on vaikea kuvitella miten reagoisin vaikka työpaikkakiusaamiseen, jos sellaista kohtaisin. Haluan ajatella, että puhuisin heti asiat selviksi vaikka pomon tai jonkun terveysalan ihmisen kanssa. Haluan uskoa, etten kärsisi hiljaa ja alistuisi kohtalooni.

Terapia auttoi mua myös tajuamaan, että en voi pelastaa veljeäni kaikilta sen ongelmilta. Sillä on paljon ongelmia, mutta jos mä yritän lakaista ne sen edestä pois (curling-isosisko!), se ei opi itse selviytymään. Ja veljen ongelmat on veljen stressi, ei mun. Ja joskus on sanottava ei myös niille lainapyynnöille... koska se on täysi-ikäinen ihminen ja ite vastuussa rahankäytöstään. Valitettavasti se on kyvytön siinä, siis aivan täysin. Nyt mä vaan toivon, että saan ne rahat kesän loppuun mennessä takaisin ja siihen loppukin mun toimiminen pikavippikassana. On tässä omiakin ongelmia...

Uudet näkökulmat ja terapeutin kysymykset on ehkä ollut se paras anti tähän mennessä. Omat ajatukset kiertää aina sitä samaa rataa, ja joskus on ihan sokea jollekin, mikä on tosi lähellä. Niinkun äidin ongelmat. Mikä sen tilanne on? Vieläkö se on masentunut? Syökö lääkkeitä? Miksen mä ole koskaan kysynyt, miten on mahdollista että olen ollut näin itsekäs? (Ei se ihan pelkkää sokeutta ja itsekkyyttä ole, meillä ei perhepiirissä puhuta ikävistä asioista. Mutta silti.)

Nämä neljä sessiota ovat antaneet jo paljon ajattelemisen aihetta. Paljon muutakin kuin mitä tähän kirjoitin. Terapian jälkeen on aika kepeä olo, peräti. On ihanaa kun joku kuuntelee mua. Ja että se joku on ammattilainen. Terapeutti on mun mielestä aika hyvä: se on asiallinen, mutta ystävällinen, eikä jaarittele asioista jotka eivät liity terapiaan. Se kysyy kysymyksiä joita mä en ole itse osannut iteltäni kysyä.

Yleensä olen pessimisti, mutta tällä hetkellä olo on aika optimistinen: jospa tästä terapiasta ajan kanssa on hyötyä ja saan muutosta  elämääni. Kauanhan siinä menee, mutta onhan mulla aikaakin. Mikä kiire tässä on minnekään?

Eka kerta takana

Viime torstaina se ensimmäinen terapiakerta sitten oli. Jäi aika hyvä fiilis, odottava. Huomenna mulla onkin jo seuraava aika.

Ekat parisenkymmentä minuuttia mietittiin vähän terapian tavoitteita ja muuta yleisempää, sekä ihan käytännön juttuja (seuraavia aikoja jne). Sitten terapeutti kysyi jotain, en muista mitä, mutta rupesin kuitenkin kertomaan isoimmista ongelmistani isoimpien traumojen kautta. Itkuksihan se tietysti meni, ja aika hallitsemattomasti kaadoin terapeutin niskaan kaikki ongelmani isona möykkynä. Jotenkin se meni niin, että kun pääsin vauhtiin ja sain sanottua ääneen yhden asian, jota en ole koskaan yhdellekään sielulle kertonut, niin sitten kerroin toisenkin. Ja kolmannen. Ja samalla tuijotin mattoa, kun en pystynyt terppaan katsomaan samanaikaisesti kun puhuin, ja myttäsin nenäliinoja, ja kuten todettua, paruin hillitsemättömästi. Se antoi mun puhua, mutta pisti sitten vähän lopussa lempeästi ruotuun, kun aika alkoi loppua ja näytti varmasti siltä että mä olisin vaan jatkanut ja jatkanut raivoisaa yksinpuheluani. Vähän sekava eka kerta siis, mutta lupaava.

Onpa helpottavaa, kun ei tarvitse näytellä onnistunutta. Kun voi myöntää kaiken paskan, vaikka hävettääkin, koska se on ammattilainen. Ja korvapari.

Huomenaamulla mulla on siis seuraava aika. Ja sen jälkeen multa poistetaan viimeinen (!) viisaudenhammas... Sitten mulla on kaksi luentoa, joista ekalla pitää puhua aika paljon ja toisella pitää kahdenkymmenen minuutin suullinen esitelmä. :D Mitähän siitä tulee? Sitten vielä illaksi töihin, ja sielläkin pitää puhua asiakkaille, mutta siinä vaiheessa artikulointi onkin varmaan jo helpompaa. Hyvää tässä on se, ettei esitelmän pitäminen jännitä niin paljon, kun on muutakin jänskätettävää.

Huomenna!

Huomenna se alkaa, vihdoinkin! Kelan täti soitti mulle viime viikon lopulla, kysyi paria asiaa ja sanoi, että voin varata terapeutilta ajan, koska hän tekisi vielä samana päivänä kuntoutuspäätöksen. Ja eilisen postissa sitten tuli mustaa valkoisella siitä, että olen oikeutettu tuettuun psykoterapiaan vuoden ajan.

Nyt tuntuu vähän hämmentyneeltä, silti... Mistähän tässä nyt pitäisi aloittaa? Alusta ehkä, yläasteajoista kertomalla. Vaiko nykytilanteesta? Ehkä terapeutti kertoo, mistä tätä nyt pitäisi ruveta purkamaan.

Olen nyt tammikuusta asti syönyt isompaa lääkeannosta ja se tuntuu sekä hyvältä että huonolta jutulta. Hyvältä siksi, että vituttaa ja ahdistaa vähemmän. Ja huonommalta siksi, että mä tiedän että mun kuuluisi olla ahdistunut, ja nyt mä vaan tukahdutan sen lääkkeillä ja olen tällainen zombie. Se ei ole luonnollista. Ja jos totun isompaan annokseen, voiko sillä olla seurauksia sitten kun jätän lääkkeet kokonaan pois? Psykiatri sanoi, että henkinen hyvinvointi pitäisi ensin lääkkeillä nostaa kelvolliselle tasolle ja lisätä sitten psykoterapia, ja sitten joskus puolen vuoden päästä voisin alkaa harkita lääkkeiden poisjättöä. Nyt tammikuusta ja milligrammojen nostosta asti olen muhinut paljon vähemmän omassa kurjuudessani, mutta enhän mä onnellinenkaan ole ja mua inhottaa se, että mieleni on yhä enemmän lääkkeiden varassa. Alun perin oma ajatukseni oli jättää lääkkeet kertarysäyksellä pois ja korvata ne terapialla. Se ei vaan ilmeisesti toimikaan niin... 

Jotenkin pelottaa se, kun ei muista aikaa ennen lääkkeitä. Tai muista, että millainen olin. Olinko aina näin zombiemainen, tylsä olento, vai ovatko lääkkeet tehneet minusta tällaisen? Jääkö lääkkeistä jälki; ja jos tämä olotila on lääkkeen syytä, osaanko enää olla muunlainen?

Toisaalta: kykenisinkö tekemään töitä niin hyvin kuin nyt pystyn, jollen saisi lääkkeistä tarvitsemaani rauhallisuutta, tai jonkin sortin tasapainoisuutta...? Ei kumpikaan noista sanoista ole oikea. Mitä minä saan lääkkeestä? Itsevarmuutta?

Muistan hämärästi ensimmäiset viikot lääkkeen kanssa siitä, että olin hehkuttanut päiväkirjaan (tai eräänlaiseen suttuvihkoon) siitä, miten olin sosiaalisissa tilanteissa rohkeampi. Ehkä joskus käyn ne sen ajan kirjoitukseni läpi ja yritän löytää eroa ajasta eLk ja jLk (ennen Lääkkeen ja jälkeen Lääkkeen).

Luento alkaa.