En ole vielä valmis ihminen

...vaikka luulin, että päältä parikymppisenä olisin jo se, mitä olisin loppuelämäni. Valmis, vain hienosäätöä vailla. Mutta se ei kuulemma olekaan niin, ja se tieto lohduttaa. Tulen muovautumaan ja muuttumaan etenkin 20-30 ikävuoden välissä vaikka kuinka. Saan terapiasta keinoja selvitä niistä asioista, mitä elämä mun eteen asettaa. Kai tässä on vielä toivoa, että musta saadaan jonkinlainen toimiva kokonaisuus. Mutta aikaa se vie...

Viimeisen 3 käynnin 'teemana' on vähän ikään kuin ollut se, miten mä näen ja itselleni selitän erilaiset tilanteet. Terapeutti on huomauttanut, ja olen sitten itsekin alkanut kiinnittää siihen huomiota, että tulkitsen aina olevani kaikkeen syypää, alku ja juuri, aiheuttaja. Unohdan muiden ihmisten osuuden niin hyvässä kuin pahassakin, vaikka kaikki lopputulokset ovat kaikkien osapuolten summa. Esimerkki: joskus puolitoista vuotta sitten kävin tapaamassa vähän päälle vuoden ikäistä kummipoikaani, ja se reissu meni kaikin puolin pieleen. Kummipoika roikkui kiinni isässään ja pelkäsi mua, minä olin kiusaantunut, samoin kuin varmaan lapsen isä. Olimme poissa lapsen kotoa, lapsen äiti ei ollut paikalla. Lähdin tapaamisesta aika paskalla fiiliksellä pois ja syytin tietysti itseäni: minä en osaa olla lasten kanssa, en osaa heittäytyä leikkimään muiden aikuisten ollessa läsnä. En ottanut huomioon lapsen ikää, tilannetta, lapsen isän käyttäymistä... Näin tilanteen omana tappionani.

Tämä pätee kaikkeen. Olen armoton itselleni. Sätin ja kiukkuan, suurentelenkin omia epäonnistumisiani. Kritisoin itseäni kaikesta. Asenteen ja ajatusmallien pitää muuttua, mutta ne ovat olleet jo kauan samanlaisia,  joten työnsarkaa riittää. Itsetuntoni on ihan nollassa, kuten olen varmaan aiemminkin täällä todennut.

Olen nyt parin viikon ajan pitänyt sellaista 'mielialavihkoa'. Terapeutti pyysi että kirjoittaisin ylös niin hyvät kuin huonotkin hetket, että voidaan sitten niitä tarkastella ja huomioida, että millaiset tilanteet koen vaikeina jne. En ole kirjoittanut kuin pari kertaa viikossa, koska enimmäkseen elämä soljuu suorastaan huomaamatta eteenpäin, peruspaskasti :). No, tämä vihkon pitäminen on joka tapauksessa hyvä juttu. Se että tiedostan vähän paremmin, mikä aiheuttaa ne masennuksen syvimmät hetket.