lauantai 13. huhtikuuta 2013

Onnellinen = tietämätön?

Viime viikkoina ollaan taas puhuttu paljon vanhemmista. Ylipäätään musta tuntuu, että se on suorastaan ehtymätön aihepiiri, johon palaan terapiassa ehkä liiankin usein. Olin pääsiäisenä kotikotona, ja molemmat vanhemmat saivat mut näkemään punaista; äitini ennakkoluuloillaan ja isäni kutsumalla minua lihavaksi. (Joo, olen lihonut muutaman kilon viimeisen puolen vuoden sisällä, mutta kellään ei todellakaan ole oikeutta luennoida mulle syömistavoistani!)

Pääsiäisen perhekokemukset toimivat siis innoittajana parin viime viikon terapiasessioissa, ja niistä sitten siirryttiin lapsuuteen ja teini-ikään. Kertoessani terapeutille muistojani tulen yllättävän tietoiseksi vanhempieni vioista kasvattajina. Huomaan, miten he - hyvää tarkoittaen - ovat siivonneet kaikki haitallisiksi näkemänsä asiat minun ja veljeni silmien edestä. No, sehän ei vielä kuulosta niin pahalta. Mutta koska vanhempani ovat erittäin konservatiivisia (lue: ahdasmielisiä) kristittyjä, "haitallinen" on heille synonyymi kaikelle, mikä ei ole seurakunnan rajojen sisällä. Kotona puhuttiin halveksuvaan sävyyn "maailman ihmisistä" tarkoittaen seurakunnan ulkopuolisia. Maailman ihmiset tekevät sitä ja tätä, mutta se on väärin. Meillä vallitsi salailun ilmapiiri: jos oli ongelmia tai huolia, meille lapsille ei kerrottu. Ei edes silloin, kun emme enää olleet lapsia. Salailu ei pätenyt seurakuntalaisiin, vaan äitini juoksi aina kertomaan perheen sisäiset jutut muutamalle uskotulleen. Eräs äitini uskotuista oli parhaan ystäväni isä. Heidän perheessään lapset otettiin mukaan keskusteluihin, joten ystäväni tiesi useaan otteeseen enemmän minun perheestäni kuin minä itse. Kerran kuulin ystävältäni, että isäni oli saanut vakavan sairauskohtauksen. Vanhempani eivät koskaan sitä minulle/meille kertoneet.

Luulen, että vanhempani luulivat meidän olevan onnellisia niin kauan kuin olisimme tietämättömiä. Mutta vaikka kotona kaikesta vaiettiin ja kaikki kiinnostavat asiat olivat tabuja, kuulimme tietenkin koulussa ja kavereilta kaikenlaista, ja kontrasti kodin illuusiomaailman ja todellisen maailman välillä syveni. Meitä ei  neuvottu tai varoitettu asioista, joista lapsia ja teinejä kuuluisi neuvoa. No, ne perusjutut sanottiin, että älä nouse vieraan auton kyytiin äläkä syö vierailta saatuja karkkeja (unohtamatta propagandaa siitä, miten maailman ihmiset ovat pinnallisia, turhamaisia ym). Teini-iässä - ja jo ennen sitä - olisin säästynyt muutamalta ikävältä kokemukselta, jos vanhempani olisivat kertoneet, mitä pitää tehdä jos törmää aikuisiin miehiin jotka osoittavat liiallista kiinnostusta lapsiin. Sellaisten neuvojen jakaminen olisi varmaan kuitenkin ollut vanhemmille sen myöntämistä, että ulkomaailma on olemassa ja läsnä. Jos he nyt koskaan tulivat edes ajatelleeksi, että me kohtaamme maailman ollessamme kodin ulkopuolella, ja että meillä on silmät ja korvat. Lakkasin täysin puhumasta huolistani vanhemmille noin 12 vuoden iässä, enkä ole sen jälkeen kertonut heille oikein mitään itsestäni. Osittain siksi, että opin vaikenemisen kulttuurin kotoa. Osin ehkä siksi, etten usko(nut) vanhempieni ongelmanratkaisukykyihin. Jos olisin kertonut koulukiusaamisesta, todennäköisesti olisin saanut vastaukseksi "rukoile ja käännä toinen poski" -tyyppistä diipadaapaa. Äitini on alistuja, ja yritti kasvattaa myös meistä sellaisia.

Taidan kuulostaa vähän katkeralta? En vain voi olla ajattelematta, että olen osittain tässä jamassa vanhempieni syystä. He tarkoittivat aina hyvää, mutta kasvattivat huonosti. He eivät valmistaneet minua tai veljeäni kohtaamaan maailmaa. He eivät osanneet olla tukena, välttelivät ikävistä asioista puhumista ja teeskentelivät, ettei ongelmia ollut. He eivät opettaneet meitä puolustamaan itseämme. He opettivat kyllä nöyryyttä (joka on sopivassa määrin hyvä asia), mutta eivät itsevarmuutta. Kristittyinä he opettivat puheillaan lähimmäisenrakkautta ja käytöksellään ennakkoluuloja.

Olen tullut siihen tulokseen, etten juurikaan pidä vanhemmistani (no, äidistäni ainakaan) ihmisinä ja persoonina. Hiukan velvollisuudenomaisesti kuitenkin rakastan heitä vanhempinani. Siinä on kummallinen kontrasti, ja minulla on vaikeuksia löytää sopiva suhde heihin. Enimmäkseen haluaisin olla heistä mahdollisimman kaukana, ja samanaikaisesti saatan toivoa, että meillä olisi paremmat välit. Nykyisellään vanhemmillani on aivan vääristynyt käsitys siitä, kuka minä olen. Nykyään salailu toimiikin toisin päin: minä olen se, joka pidän heitä kaukana ja syötän illuusiota tyytyväisestä, menestyvästä tyttärestä, joka oikeasti on aivan hukassa elämänsä ja itsensä kanssa ja valtaosan ajasta sangen onneton. Mutta en oikein edelleenkään usko, että vanhempani voisivat mitenkään auttaa; heistä olisi vain harmia. Niinpä jatkan näyttelemistä.