Viimeisiä viedään

Noniin, terapia alkaa olla ohi. Viime keväisen vaihto-opiskeluni jälkeen meinattiin jatkaa terapiaa kesäkuussa, mutta lomien sun muiden takia lykättiinkin viimeiset kerrat syksyksi. Olen nyt käynyt neljä kertaa syksyllä, ja vielä yksi kerta on jäljellä.

Miltä nyt sitten tuntuu? Pikkaisen haikealta toki. Terapia on yli kahden vuoden ajan ollut osa mun arkea. Pitkään sen merkitys oli aivan valtava, mutta sitten kun masennus alkoi mennä ohi ja normaali elämä saada jalansijaa, terapiankin merkitys pieneni. Aloin vähitellen pärjätä itsenäisestikin, ja oppia tunnistamaan haitalliset ajatusmallit ja turhat itsesyytökset. Toki terapia on ollut hyödyllistä ihan loppuun asti, sillä aina on riittänyt puhuttavaa ja analysoitavaa, ja olen poikkeuksetta lähtenyt terapiasta pää selkeämpänä ja ajatukset kirkkaampina. Olen myös lähes aina lähtenyt terapiasta hyvillä fiiliksillä, vaikka olisi juuri puhuttu jostain hyvinkin raskaasta asiasta ja olisin vollottanut koko neljäkymmenviisiminuuttisen. Se vaan tekee niin hyvää, kun joku kuuntelee ja osaa sitten oikeasti myös auttaa, sen sijaan, että latelisi latteuksia. Siinä juuri onkin iso ero terapeutille ja kavereille puhumisen suhteen: kaveritkin tsemppaavat, mutta eivät välttämättä löydä muuta sanottavaa kuin "paistaa se aurinko vielä risukasaankin". Kaverit myös sanovat sen, mitä uskovat lohdutettavan haluavan kuulla, mutta se ei välttämättä ole mitenkään hyödyllistä.

Olen hurjan iloinen siitä, että menin terapiaan keväällä 2012. Se oli yksi elämäni parhaista päätöksistä. En ainoastaan selvinnyt masennuksesta, vaan käsittelin myös masennukseen johtaneet syyt läpi ja olen nyt enemmän sinut menneisyyteni kanssa. Opin huomaamaan vääristyneen minäkuvani ja aloin vähitellen uskoa, että olen ihan kelpo tyyppi. Uskalsin terapeutin kannustamana kokeilla sellaistakin, mikä vähän pelotti. Tästä olkoon esimerkkinä vaikkapa se, että rekisteröidyin nettideittipalstalle, ja kuinka ollakaan, sieltähän se nykyinen avopuolisokin löytyi. Rakkaus auttoi terapian ohessa ihan valtavan paljon. Se, että joku voi rakastaa muakin, auttoi uskomaan siihen, etten ole ihan turha otus. Iso kiitos nykyisestä hyvinvoinnista kuuluu siis niin terapialle kuin seurustelusuhteellekin, MUTTA myös mulle itselleni. Tein töitä tämän eteen.

Mitä nyt? Eipä ihmeempiä. Elämä jatkuu normaalisti. Terapia ei ole enää välttämättömyys, joten en usko, että jää kauhea kaipuu. Olinhan koko viime keväänkin ilman terapiaa, ja selvisin mainiosti. Jos elämä heittää eteen jotain paskaa, mulla on nyt enemmän työkaluja sen kohtaamiseen. Oon vahvempi.

(Anteeksi jos tämä on kamalan kliseistä ja ällöonnellista luettavaa, mutta näin mä oikeasti ajattelen. :D)

Blogikin tulee nyt sitten päätökseensä. Oli tälläkin joku merkitys, vaikka olinkin niin laiska päivittelijä. Jälkeenpäin tätä on varmaan ainakin kiinnostavaa lukea eräänlaisena historiankirjoituksena, ja se olikin koko jutun juju.

Kiitos kaikille, jotka lukivat ja kommentoivat! Puspus.

I'm still here...

Oho. Elokuu? Tästäpä tulikin taas uusi bloggaustauon ennätys... eikun... ei ees tullut. Olen virallisesti maailman laiskin bloggaaja.

Syksy oli oikein hyvä. Sanoin ensimmäistä kertaa "minä rakastan sinua". Opin hitaasti kertomaan hänelle myös murheistani, niistä oikeista. Aloin luottaa yhä enemmän. Aloin uskoa, että mua voi rakastaa.

Terapiassa ei käsitelty enää niin raskaita aiheita kuin ensimmäisen vuoden aikana. Itkin paljon vähemmän. Puhuin aika paljon parisuhteesta ja sen mukanaan tuomista ajatuksista ja epävarmuuksistakin. Tuollaisessa parisuhteessa oleminen on nimittäin mulle ihan uutta. Osa niistä pikkukriiseistä tuntuu aika triviaaleilta nyt, mutta se oli varmaan normaali osa prosessia.

Vuodenvaihteessa lähdin vaihto-opiskelemaan. Terapia jäi siis noin puolen vuoden tauolle. Jatkamme varmaan kesäkuussa. En etsi asiassa tiedä, jatkanko terapiaa kolmannella vuodella. Se ei mielestäni ole aivan välttämätöntä. Kun palaan Suomeen, minulla on toista terapiavuotta käyttämättä vielä 2-3 kuukauden edestä. Uskon, että olen jo tänä aikana saanut aika paljon työkaluja ja selviytymiskeinoja huonoihin hetkiin. Olen onnellinen, ja alan olla enemmän sinut menneisyyteni kanssa. En käytä lääkkeitä, ja pärjään hyvin. Olen muuttanut ajatusmallejani, ja tunnistan ne entiset ja haitalliset. Huonoja hetkiäkin on, mutta aika vähän. Niin vähän, että se on pelkästään normaalia.

Jos lopetan terapian kesän jälkeen, jään kyllä varmasti kaipaamaan viikoittaisia tapaamisia terapeutin kanssa. Mutta jos ne eivät enää ole mulle välttämättömyys, keksin kyllä muitakin käyttötapoja sille noin 1000 eurolle, mikä vuodessa terapiaan kuluu. Se on ehdottomasti ollut money well spent, jonka perään en ole hetkeäkään haikaillut, mutta jatkossa...

Kiirehdinkö mä asioiden edelle? Pitää puhua tästä terapeutin kanssa kun palaan, voi olla että se onkin sitä mieltä että mä tarvisin kolmannen vuoden vielä. Katellaan. Elämä on kivaa nyt. :)