En ole vielä valmis ihminen

...vaikka luulin, että päältä parikymppisenä olisin jo se, mitä olisin loppuelämäni. Valmis, vain hienosäätöä vailla. Mutta se ei kuulemma olekaan niin, ja se tieto lohduttaa. Tulen muovautumaan ja muuttumaan etenkin 20-30 ikävuoden välissä vaikka kuinka. Saan terapiasta keinoja selvitä niistä asioista, mitä elämä mun eteen asettaa. Kai tässä on vielä toivoa, että musta saadaan jonkinlainen toimiva kokonaisuus. Mutta aikaa se vie...

Viimeisen 3 käynnin 'teemana' on vähän ikään kuin ollut se, miten mä näen ja itselleni selitän erilaiset tilanteet. Terapeutti on huomauttanut, ja olen sitten itsekin alkanut kiinnittää siihen huomiota, että tulkitsen aina olevani kaikkeen syypää, alku ja juuri, aiheuttaja. Unohdan muiden ihmisten osuuden niin hyvässä kuin pahassakin, vaikka kaikki lopputulokset ovat kaikkien osapuolten summa. Esimerkki: joskus puolitoista vuotta sitten kävin tapaamassa vähän päälle vuoden ikäistä kummipoikaani, ja se reissu meni kaikin puolin pieleen. Kummipoika roikkui kiinni isässään ja pelkäsi mua, minä olin kiusaantunut, samoin kuin varmaan lapsen isä. Olimme poissa lapsen kotoa, lapsen äiti ei ollut paikalla. Lähdin tapaamisesta aika paskalla fiiliksellä pois ja syytin tietysti itseäni: minä en osaa olla lasten kanssa, en osaa heittäytyä leikkimään muiden aikuisten ollessa läsnä. En ottanut huomioon lapsen ikää, tilannetta, lapsen isän käyttäymistä... Näin tilanteen omana tappionani.

Tämä pätee kaikkeen. Olen armoton itselleni. Sätin ja kiukkuan, suurentelenkin omia epäonnistumisiani. Kritisoin itseäni kaikesta. Asenteen ja ajatusmallien pitää muuttua, mutta ne ovat olleet jo kauan samanlaisia,  joten työnsarkaa riittää. Itsetuntoni on ihan nollassa, kuten olen varmaan aiemminkin täällä todennut.

Olen nyt parin viikon ajan pitänyt sellaista 'mielialavihkoa'. Terapeutti pyysi että kirjoittaisin ylös niin hyvät kuin huonotkin hetket, että voidaan sitten niitä tarkastella ja huomioida, että millaiset tilanteet koen vaikeina jne. En ole kirjoittanut kuin pari kertaa viikossa, koska enimmäkseen elämä soljuu suorastaan huomaamatta eteenpäin, peruspaskasti :). No, tämä vihkon pitäminen on joka tapauksessa hyvä juttu. Se että tiedostan vähän paremmin, mikä aiheuttaa ne masennuksen syvimmät hetket.

angstivaroitus

Tämä blogi on nykyisellään sangen hyödytön. Rupesin tätä kirjoittamaan, että jälkikäteen voisin katsoa, mistä olen terapeutin kanssa puhunut ja miten edistystä on tapahtunut. Pitäisi siis kirjoittaa joka terapiakäynnin jälkeen, ja heti, etteivät asiat pääsisi haalistumaan mielestä. Terapeutti on saanut mut näkemään uusin silmin monen monta asiaa, ja pelottaa että unohdan ne (tai ainakin osan) jollen kirjaa niitä ylös.

Terapeutti oli nyt tosin kuukauden lomalla, joten senkään puolesta en ole kirjoittanut mitään. Huomiseksi on taas sovittu aika. Lomaa edeltävällä kerralla terapeutti ehdotti, että ottaisin jonkun projektin siksi ajaksi, kun emme tapaa. Häpeäkseni en ole oikein saanut aikaan mitään. Yksi projekteista oli keikkaseuran hankkiminen erääseen konserttiin. Mullahan on ikuinen pelko siitä, että häiritsen ihmisiä ja tuhlaan heidän aikaansa ja vaikutan säälittävältä yksinäiseltä raukalta, jos pyydän jotakuta jonnekin. Kovin typerää, mutta niin alhaalla mun itseluottamukseni on. No, se keikkaseura järjestyi niin että sanoin kaverille että keikka kiinnostaisi, ja se vastasi että "hei mä voisin varmaan tulla sinne". En siis oikeastaan tehnyt itse mitään. Sitten oli pari muutakin projektia; kiinnostavimpaan työkaveriin tutustuminen - very little progress - ja yleisluontoinen yritys olla sosiaalisempi - no progress at all.

En mä ihan pelkästään ole viettänyt lomaa peiton alla masentuneena: hankin salikortin. Se maksoi niin paljon, etten raaski olla käymättä - ja se oli suunnitelmakin. Vihaan kroppaani, etenkin peppu-vatsa -osastoa, ja yritän nyt edes sitä osa-aluetta saada vähän kondikseen. Olen vaan ihan ekalta luokalta asti vihannut liikunnantunteja, joten motivaatiossa on suuria ongelmia...

Viime terapiakerralta muistan sen, että puhuttiin vanhemmista, ja miten paljon omat vanhemmat vaikuttaa siihen, millanen ihmisestä tulee. Mä taidan olla vähän katkera siitä, miten omaksi kuvakseen vanhemmat ovat mut kasvattaneet - sulkeutuneeksi, ujoksi, ikuiseksi ulkopuoliseksi. Terapeutin mielestä olis hyvä, jos kertoisin vanhemmilleni että olen masentunut, syön masennuslääkkeitä ja käyn terapiassa. Mutta musta jotenkin tuntuu etten kykene siihen. En haluaisi huolestuttaa vanhempia, ja olen muutenkin niin eri taajuudella niiden kanssa... Mitä siitä hyötyisi? Voin vaan kuvitella ne huolestuneet katseet ja hössötyksen, ja silkkihansikkain käsittelyn. Haluan vaan että mua kohdellaan normaalisti, eikä mun vanhemmat - no äiti ainakaan - ole kykeneväinen siihen. Isälle voisinkin kertoa, mutta en voisi kertoa vain toiselle ja jättää kertomatta toiselle, koska ilmitullessaan asia aiheuttaisi riitoja ja kyräilyä. Hohhoi. Toistaiseksi siis vaikenen ja pidän kaiken itselläni, mutta vähän se kalvaa mieltä, että onhan mun joskus kerrottava, ja mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä enemmän ne loukkaantuvat. Eikö se ole jonkin sortin loukkaus, ja oma lapsi kertoo että hei, mä olen käyttänyt mielialalääkkeitä tässä jo 6-7 vuotta, ja joo, en luottanut teihin niin paljon että olisin yhtään aikaisemmin kertonut... Joo mua on koulukiusattukin, enkä kertonut siitäkään. Enkä yhtään mistään. (Olen joskus itsekin hämmästynyt kun huomaan terapeutille kertoessani, että omat vanhempani eivät oikeastaan tiedä musta mitään.)

Masennus on sairaus, ja siitä voi parantua. Siitä tiedosta huolimatta tulevaisuus näyttää synkältä. Mä olen ollut tällainen jo kauan, voinko mä muuttua? Voinko mä olla joskus onnellinen, kun en edes muista, miltä se tuntuu? Joskus melkein toivon, että perheeni kuolisi auto-onnettomuudessa, koska silloin mulla ei olisi enää ketään, jonka takia pitäisi jaksaa elää. Uuh, synkkää. Paskaa. Epäkypsää. Mutta kun tää ei ole mitään elämää, mitä mä elän.