Viimeisiä viedään

Noniin, terapia alkaa olla ohi. Viime keväisen vaihto-opiskeluni jälkeen meinattiin jatkaa terapiaa kesäkuussa, mutta lomien sun muiden takia lykättiinkin viimeiset kerrat syksyksi. Olen nyt käynyt neljä kertaa syksyllä, ja vielä yksi kerta on jäljellä.

Miltä nyt sitten tuntuu? Pikkaisen haikealta toki. Terapia on yli kahden vuoden ajan ollut osa mun arkea. Pitkään sen merkitys oli aivan valtava, mutta sitten kun masennus alkoi mennä ohi ja normaali elämä saada jalansijaa, terapiankin merkitys pieneni. Aloin vähitellen pärjätä itsenäisestikin, ja oppia tunnistamaan haitalliset ajatusmallit ja turhat itsesyytökset. Toki terapia on ollut hyödyllistä ihan loppuun asti, sillä aina on riittänyt puhuttavaa ja analysoitavaa, ja olen poikkeuksetta lähtenyt terapiasta pää selkeämpänä ja ajatukset kirkkaampina. Olen myös lähes aina lähtenyt terapiasta hyvillä fiiliksillä, vaikka olisi juuri puhuttu jostain hyvinkin raskaasta asiasta ja olisin vollottanut koko neljäkymmenviisiminuuttisen. Se vaan tekee niin hyvää, kun joku kuuntelee ja osaa sitten oikeasti myös auttaa, sen sijaan, että latelisi latteuksia. Siinä juuri onkin iso ero terapeutille ja kavereille puhumisen suhteen: kaveritkin tsemppaavat, mutta eivät välttämättä löydä muuta sanottavaa kuin "paistaa se aurinko vielä risukasaankin". Kaverit myös sanovat sen, mitä uskovat lohdutettavan haluavan kuulla, mutta se ei välttämättä ole mitenkään hyödyllistä.

Olen hurjan iloinen siitä, että menin terapiaan keväällä 2012. Se oli yksi elämäni parhaista päätöksistä. En ainoastaan selvinnyt masennuksesta, vaan käsittelin myös masennukseen johtaneet syyt läpi ja olen nyt enemmän sinut menneisyyteni kanssa. Opin huomaamaan vääristyneen minäkuvani ja aloin vähitellen uskoa, että olen ihan kelpo tyyppi. Uskalsin terapeutin kannustamana kokeilla sellaistakin, mikä vähän pelotti. Tästä olkoon esimerkkinä vaikkapa se, että rekisteröidyin nettideittipalstalle, ja kuinka ollakaan, sieltähän se nykyinen avopuolisokin löytyi. Rakkaus auttoi terapian ohessa ihan valtavan paljon. Se, että joku voi rakastaa muakin, auttoi uskomaan siihen, etten ole ihan turha otus. Iso kiitos nykyisestä hyvinvoinnista kuuluu siis niin terapialle kuin seurustelusuhteellekin, MUTTA myös mulle itselleni. Tein töitä tämän eteen.

Mitä nyt? Eipä ihmeempiä. Elämä jatkuu normaalisti. Terapia ei ole enää välttämättömyys, joten en usko, että jää kauhea kaipuu. Olinhan koko viime keväänkin ilman terapiaa, ja selvisin mainiosti. Jos elämä heittää eteen jotain paskaa, mulla on nyt enemmän työkaluja sen kohtaamiseen. Oon vahvempi.

(Anteeksi jos tämä on kamalan kliseistä ja ällöonnellista luettavaa, mutta näin mä oikeasti ajattelen. :D)

Blogikin tulee nyt sitten päätökseensä. Oli tälläkin joku merkitys, vaikka olinkin niin laiska päivittelijä. Jälkeenpäin tätä on varmaan ainakin kiinnostavaa lukea eräänlaisena historiankirjoituksena, ja se olikin koko jutun juju.

Kiitos kaikille, jotka lukivat ja kommentoivat! Puspus.

I'm still here...

Oho. Elokuu? Tästäpä tulikin taas uusi bloggaustauon ennätys... eikun... ei ees tullut. Olen virallisesti maailman laiskin bloggaaja.

Syksy oli oikein hyvä. Sanoin ensimmäistä kertaa "minä rakastan sinua". Opin hitaasti kertomaan hänelle myös murheistani, niistä oikeista. Aloin luottaa yhä enemmän. Aloin uskoa, että mua voi rakastaa.

Terapiassa ei käsitelty enää niin raskaita aiheita kuin ensimmäisen vuoden aikana. Itkin paljon vähemmän. Puhuin aika paljon parisuhteesta ja sen mukanaan tuomista ajatuksista ja epävarmuuksistakin. Tuollaisessa parisuhteessa oleminen on nimittäin mulle ihan uutta. Osa niistä pikkukriiseistä tuntuu aika triviaaleilta nyt, mutta se oli varmaan normaali osa prosessia.

Vuodenvaihteessa lähdin vaihto-opiskelemaan. Terapia jäi siis noin puolen vuoden tauolle. Jatkamme varmaan kesäkuussa. En etsi asiassa tiedä, jatkanko terapiaa kolmannella vuodella. Se ei mielestäni ole aivan välttämätöntä. Kun palaan Suomeen, minulla on toista terapiavuotta käyttämättä vielä 2-3 kuukauden edestä. Uskon, että olen jo tänä aikana saanut aika paljon työkaluja ja selviytymiskeinoja huonoihin hetkiin. Olen onnellinen, ja alan olla enemmän sinut menneisyyteni kanssa. En käytä lääkkeitä, ja pärjään hyvin. Olen muuttanut ajatusmallejani, ja tunnistan ne entiset ja haitalliset. Huonoja hetkiäkin on, mutta aika vähän. Niin vähän, että se on pelkästään normaalia.

Jos lopetan terapian kesän jälkeen, jään kyllä varmasti kaipaamaan viikoittaisia tapaamisia terapeutin kanssa. Mutta jos ne eivät enää ole mulle välttämättömyys, keksin kyllä muitakin käyttötapoja sille noin 1000 eurolle, mikä vuodessa terapiaan kuluu. Se on ehdottomasti ollut money well spent, jonka perään en ole hetkeäkään haikaillut, mutta jatkossa...

Kiirehdinkö mä asioiden edelle? Pitää puhua tästä terapeutin kanssa kun palaan, voi olla että se onkin sitä mieltä että mä tarvisin kolmannen vuoden vielä. Katellaan. Elämä on kivaa nyt. :) 

Juuri nyt

Kesä on sitten loppu. Siitä tulikin sitten loppuviimein ihan hyvä kesä. Elokuu eritoten on ollut hyvää aikaa. Isoin syy hyvään fiilikseen on ehdottomasti ollut uusi ihmissuhde. Mainitsin viime postauksessa nettideittailun, ja sitä kautta tuo poikaystävä löytyikin. Epävarmuuskriisejä on ollut, sellaista että tykkääkö se musta kuitenkaan, ja että kohta se varmaan jo muhun kyllästyy... Mutta enimmäkseen olo on ollut aika kevyt, jopa huoleton. Yleensä stressaan aina kaikesta, mutta muutamaan otteeseen tänä kesänä huomasin olevani melkein jopa onnellinen ja stressitön.

Onnellinen. Siinä vasta pelottava sana. En ole vähääkään taikauskoinen, mutta silti melkein tuntuu, että onnellisuuden ääneen tunnustaminen saisi sen karkaamaan tiehensä. En oikeastaan ole ihan varma siitä, mitä on olla onnellinen. Tiedän vaan, etten ole sitä viime vuosina ollut. Kesä 2010 oli onnellinen, siitä olen aika varma. Ehkä syksykin. Seuraavasta kesästä alkoi masennus. Sen jälkeen olen ollut korkeintaan elämääni tyytyväinen, hetkittäin.

En ole täysin varma siitä onnellisuudesta nytkään (koska varmasti vielä onnellisempikin voisi olla). Mutta ainakaan en ole ollut ahdistunut pitkään aikaan. Muutamana viikkona terapeutti on kysynyt, mitä on mielessä, ja olen vastannut ettei mitään, ja että viikko oli hyvä. Meni jopa kaksi viikkoa putkeen itkemättä. (Ennätys!) Kyllähän terapiassa sitten aina tonkimalla päästään asioiden juurelle, ja vaikkapa ihmissuhdepävarmuuksia ollaan käsitelty.

En vaan haluaisi onnellisuuteni ja hyvän fiilikseni riippuvan täysin toisesta ihmisestä. Mitä sitten käy, jos se jättää mut? Romahdanko takaisin yksinäiseen ahdistuneisuuteen? Syvemmälle vielä? Miksi en osaa olla onnellinen yksin?

Oli miten oli, ja kestäköön tämä suhde niin kauan kun on kestääkseen, minä voin hyvin nyt. Luulen, että suhteen toinen puoliskokin voi hyvin. Siitä ihmissuhteissa kai on kyse - että tehdään itsemme ja toinen onnelliseksi. Ja kun juuri nyt on hyvin, niin en kai minä enempää tarvitse.

tilannepäivitys

Oho, viimesestä blogimerkinnästä on taas vierähtänyt aikaa...

Nyt elän vaihteeksi ihan hyvää vaihetta. Alkukesästä oli aika paljon epämääräistä ahdistusta ja yksinäisiä fiiliksiä, kun osa kavereista lähti muualle kesätöihin. Jotenkin se uuteen tilanteeseen siirtyminen masensi; opiskeluarki tuntui niin tutulta ja turvalliselta ja sen kaavan rikkoutuminen harmitti. Toivoin jopa että olisi jo ollut syksy ja kaikki jatkunut ennallaan... Sitä kesti kai muutaman viikon ajan ennen kuin taas totuin ja sopeuduin siihen että tätä elämä on nyt.

Terapiassa ei olla enää keskitytty kiusaamismuistoihin. Ei ole ollut mitään tiettyä teemaa, vaan ollaan puhuttu siitä mikä mulla on ollut milloinkin mielessä. Terapia jatkuu siis normaalisti kesän ajan, paitsi että terapeutti viettää kyllä lomaa pariin otteeseen. Lisäksi yksi viikko jäi välistä kun yhteistä aikaa ei löytynyt, ja nyt tällä viikolla terapeutin perheessä sairastettiin.

Sen muistan että alkukesästä puhuttiin ainakin juuri siitä yksinäisyydestä ja (ristiriitaista kyllä) haluttomuudesta tavata ihmisiä. Koulun loputtua tuli iso kynnys lähteä kotoa mihinkään. Sulkeuduin sisälle, en halunnut edes käydä koululla syömässä, koska siellä olisi voinut törmätä tuttuihin. Tai ylipäätään ihmisiin. En ole kyllä sittemminkään ollut valtaisan sosiaalinen, mutta ainakin olen vähän tehnyt effortteja tavatakseni ihmisiä. Niin ja lisäksi rekisteröidyin treffipalstalle. :D Ja aion peräti tavata ainakin yhden miehen, ehkä jopa kaksi. Ohoo.

On ollut vähän ikävä Diapamia. Edellisestä kerrasta on pitkästi aikaa, mutta nyt aion pyytää reseptin. Jännitysoireet eivät ilmeisesti jätä mua ikinä, ja nyt ilman jatkuvaa lääkitystä olisi taas tarvetta satunnaisten jännitysoireiden torjumiseen.YTHS on heinäkuun kiinni, ja terveyskeskuksessa käynti maksaa rahaa, joten menee vielä aikaa ennen kun saan mitään helpotusta.

Kirjeitä

Kolmelle viime terapiakerralle olen kirjoittanut kolme kirjettä (tai neljä, tavallaan). Ensimmäisen kirjeen kahdessa eri versiossa oli siis tarkoitus ilmaista kiukkua erästä henkilöä kohtaan, joka ei mua varsinaisesti kiusannut, mutta joka oli kaverini ennen kuin hyppäsi kiusaajien kelkkaan. Kirje 1.0. kuvasti sitä, mitä saattaisin ehkä oikeastikin kirjoittaa. Ja koska mä aina välttelen konflikteja, niin aika laimea kirjehän siitä tuli. Rajuin kohta oli lopetus: "Sun oman ittesi takia mä toivon, että sä tiedät tehneesi väärin, kun kohtelit mua niin. Mä toivon, että sä koet edes vähän syyllisyyttä. Sun sietäisi." 

Kirje 1.1. (samalle henkilölle)  oli vähän kiukkuisempi, mutta edelleen hyvin virkamiesmäinen ja kylmän asiallinen. Terapeutti jäi ilmeisesti kaipaamaan jonkinlaista raivoa, ja kehotti mua kirjoittamaan kirjeen seuraavalle henkilölle käyttäen vaikka alatyylisiä ilmauksia ja kirosanoja tuomaan viestiin pontta. No mä sitten käytin niitä kirjeessä nro 2, eikä lopputulos ihan näyttänyt mun tekemältä, mutta oli se ainakin vihainen. Terapeutti sanoi, että mun tuotokseni toi sille mieleen Anna-Leena Härkösen. Itse en ole koskaan juuri välittänyt Härkösestä, joten en voinut ihan ottaa kommenttia kehuna (vaikka se oli ilmeisesti sellaiseksi tarkoitettu, terapeutti sanoi että kirjoitan hyvin). Kirosin kirjeessä pääkiusaajan alimpaan helvettiin, mutta en välttämättä tarkoittanut sanomaani. 

Kiukku on mulle todella vaikeaa. En ollut tajunnut sitä aiemmin. Vuosikausia mieluummin tukahdutin ne kielteiset tunteet ja vihan ennemmin kuin käsittelin niitä. Olin mieluummin ajattelematta ikäviä muistoja ylipäätään. Kirjeitä kirjoittaessa ja ääneen lukiessa itketti kyllä, mutta kiukkua mun äänessä tai eleissä ei kuulemma kuullut tai nähnyt. Olen aina pelännyt riitoja, suuttumista, konflikteja ja kiukkua. Jos ne suuntautuvat minuun, säikähdän ja käperryn kasaan. Mua ei opetettu puolustautumaan ja vastaamaan kiukkuun kiukulla, vaan raukkamaisella perääntymisellä. Tästä olen aika katkera vanhemmilleni. Terapeutti sanoo kuitenkin, että kiukkua voi oppia, ja että nämä kirjeet olivat juurikin harjoitusta siihen.

Kirje numero 3 oli suunnattu yleisesti sortajilleni. Sen tehtävänantona oli "paljastaa salajuoni"; näyttää että olen huomannut kiusaajien motiivit ja yritykset ja että näen nyt selvästi, mitä tapahtui. Kyhäsin kirjeen puoli tuntia ennen terapiasessiota, koska olin vältellyt sen tekemistä siihen asti. Sen kirjoittaminen kyllä auttoi mua näkemään kiusaajien motiiveja, kun en ollut niitä aiemmin juuri ajatellut. Tosielämässä en tietenkään saa koskaan tietää, mikä juuri oli kenenkin motiivina, mutta ainakin voin perustellusti olettaa syiden olleen mm. oman egon ja imagon pönkittäminen, huomion kääntäminen muihin oman itsen sijasta, epävarmuus ja huono itsetunto jne. Toisin sanoen, vika ei ollut minussa. Vika ei ole kiusatussa, ja ketä tahansa voidaan kiusata. Jos joku haluaa olla vittumainen ja häpäistä toisia, aihe löytyy aina: vaatteet, ulkonäkö, perhetausta, uskonto, you name it.

Se kirjeistä. Arkielämään on kuulunut ylä- ja alamäkeä viime viikkoina. Hetkeksi piristyin, kun kävin opintoneuvojalla juttelemassa opintojen suunnasta. Sain puhtia siitä, että tulevaisuus näytti hetken selkeämmältä. Sekin piristi, että sain kutsun kahteen työhaastatteluun. Ne haastattelut eivät kuitenkaan menneet ihan putkeen enkä saanut ainakaan toista paikkaa. Olen siis edelleen siinä tilanteessa, että joudun siivoushommiin tänä kesänä. Siihen nähden, että olen 23-vuotias korkeakouluopiskelija jonka CV hätinä mahtuu enää yhdelle paperiarkille, on aika säälittävää etten ole saanut mitään muita töitä. Hävettää kertoa, että kesätyöni on vain siivouksen parissa, kun olen tehnyt ikäisekseni aika paljon erilaisia hommia. On jotenkin nöyryyttävää, kun sukulaiset selvästi säälivät. Vai kuvittelenko mä taas? Ehkä ne eivät edes ajattele mun epäonnistuneen, mä vaan itse vainoharhaisesti luulen niin.

Haaste

Minerva haastoi mut tällaiseen. :)
 
Ohjeet:

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaaja, jolla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

11 asiaa minusta: 
1. Harrastan satunnaisesti virkkaamista. 
2. Rakastan koiria, mutta en tunnista kovinkaan montaa rotua.
3. Olen asunut (Suomen lisäksi) 6 eri maassa vähintään kuukauden ajan. 
4. Lähden todennäköisesti ensi lukuvuonna opiskelijavaihtoon puoleksi vuodeksi.  
5. En osaa ajaa pyörällä ilman käsiä. 
6. Viimeisin lukemani kirja on Barbara Demickin Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa. (Suosittelen.) 
7. Into the Wild on yksi lempielokuvistani. 
8. Kokeilin riippuliitoa pienessä ranskalaisessa vuoristokylässä vuonna 2009. 
9. Omistan 10 sanakirjaa (poislukien tietosanakirjat). 
10. Rakastan avokadopastaa.   
11. Minulla on 4 huonekasvia. 

Minervan 11 kysymystä minulle:   
1. Miksi aloit kirjoittamaan blogia?
Halusin muistaa terapiani eri vaiheet ja kirjoittaa tärkeimmät oivallukseni ylös.
2. Mikä on lempikappaleesi? 
Tällä hetkellä ei ole mitään ylitse muiden. Angus & Julia Stonen koko tuotanto on ollut viime aikoina levylautasella.
3. Jos saisit muuttaa yhden asian/tapahtuman elämässäsi, minkä muuttaisit (ja millaiseksi)? 
Olisin onnellinen.
4. Mitkä 3 asiaa ottaisit mukaasi Marsiin? 
Jonkun ystävän, että olisi seuraa, internetin, ettei tulisi tylsää, ja jonkun vaatteen, koska olisi ikävä näkyä alasti kaikissa avaruusluotainkuvissa.
5. Minkä lemmikin tahtoisit, jos saisit valita ihan minkä tahansa (mukaan lukien villieläimet ym.)? 
Maailman kaikki hylätyt katukoirat. Ja kissat. No ihan kaikki hylätyt eläimet sitte.
6. Mikä on paras lukemasi kirja? 
Oho, tää on vaikea... Tai itse asiassa mahdoton. En osaa vastata.
7. Onko lasi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä? 
Tyhjä.
8. Jos nyt olisi joulu, mitä toivoisit joulupukilta? 
Tehosekoitin ois kiva.
9. Mikä sana sinulle tulee tämän luettuasi ensimmäisenä mieleen? 
Siis minkä luettuani?
10. Jos voisit aloittaa elämäsi aivan uudestaan jossakin toisella paikkakunnalla ja unohtaisit samalla kaikki muistosi ja koko menneisyytesi, haluaisitko aloittaa alusta vai pysyä tämän hetkisessä tilanteessasi?
Olen yrittänyt aloittaa monta kertaa uudestaan, mutta olen joka kerta tuonut oman itseni mukanani, joten se on ollut hyödytöntä. Enkä haluaisi luopua hyvistä muistoista. Joten pysyisin tässä. 

11. Mitä haluaisit sanoa minulle?

Jotain, minkä toivon että voisin itsekin uskoa: sinusta ei tule aina tuntumaan siltä miltä nyt. 

Sorry, mutta en haasta ketään.

Teemaviikot

Terapeutti ehdotti muutama viikko sitten, että valitsisin jonkun teeman seuraaville viikoille / loppukeväälle. Siis esimerkiksi koulukiusaaminen, seksuaalisuus, äiti-suhde,... Valitsin tuon ensimmäisenä mainitun, koska se tuntui tärkeimmältä. Niinpä sitten kahtena ensimmäisenä kertana kertoilin sellaisista muistoista, joista ei oltu aiemmin juurikaan puhuttu. Kolmannella eli viime kerralla en oikein tiennyt, mistä puhua. Vie vain tietyn määrän kertoja käydä läpi mitä, kuka, missä ja milloin. Analysointi ja työstäminen onkin sitten vaikeampaa. Joskus kyllä lähden näiden muistojen myötä analysoimaan tilanteita menneisyydessä ja nykyisyydessä, mutta en tiedä viekö se tätä "paranemisprosessia" mitenkään eteenpäin.

Ymmärsin terapeutin puheista viime kerralla, että esimerkiksi näistä kiusaamismuistoista puhuessani mä puhun kuin olisin edelleen siinä tilanteessa. Että olisin ikään kuin unohtanut olevani aikuinen nyt. Ja toinen merkittävä huomio on se, että mä kerron ne tilanteet niin objektiivisesti kuin suinkin voin. Mä omaksuin jo aivan terapian alussa sellaisen mahdollisimman rehellisen ja objektiivisen kertojanäänen, koska ajattelin että siten terapeutti saa tietää parhaiten, mitä tapahtui. Kun kerron ikävistä muistoista, mun puheesta ei käy ilmi kiukku niitä kohtaan, jotka mua on kaltoin kohdelleet. Itken kyllä paljon.

Ehkä mä en muutenkaan tunne sitä kiukkua kovin voimakkaasti. Ehkä olen peräti yrittänyt tukehduttaa sen, koska monen vuoden ajan mun strategiani oli unohtaa kaikki kurjat muistot. Kiukku olisi palauttanut asioita mieleen. Terapeutti kuitenkin sanoo, että päästäkseni yli näistä menneisyyden ongelmista mun täytyisi tuntea kiukkua. En pystynyt siihen terapiasession aikana, se olisi tuntunut keinotekoiselta. Siksi terapeutti ehdottikin, että mä käsittelisin asiaa kirjoittamalla kirjeitä kiusaajilleni ja muille mua huonosti kohdelleille. (Sellaisia kirjeitä, joita ei postiteta.) Valitsin yhden henkilön, sen jonka nimi tuli ensimmäisenä mieleen. Sain kotitehtäväksi kirjoittaa kaksi versiota: ensimmäinen versio olisi sellainen, minkä saattaisin oikeastikin kirjoittaa. Sellainen, jossa en ole yrittänyt tuntea kiukkua. Se toinen versio olisi sitten vihaisempi.

Nyt tuntuu siltä, että tämän asian käsitteleminen ja kirjeiden kirjoittaminen on vaikeinta, mitä olen tässä terapiassa tehnyt. Jotenkin suorastaan vastenmielistä, koska mun täytyy kohdata jotain, mitä en haluaisi kohdata. Ja olla jotain, mihin en ole tottunut - vihainen. Olen oppinut vanhemmiltani, että viha ja kiukku ovat "huonoja" tunteita ja niistä pitää päästä eroon. Terapeutti selitti, että kyse on väärinymmärreksestä kiukun ja aggression välillä: kiukku on normaali tunne, jota tarvitaan asioiden käsittelyyn. Aggressio on se ns. "huono" tunne, jos se suuntautuu muihin.

Mua pelottaa, että alan luisua taas kohti masennusta. Ainakin näinä viikkoina on ollut paljon "suisidaalisia ajatuksia" (kuten terapeutin lausunnossa asia muotoiltiin) ja tulevaisuus näyttää harmaalta. Kesästä näyttää tulevan paskin ikinä - ei mitään odotettavaa, ei vielä edes kesätyöpaikkaa. Jos saankin jonkun osa-aikaisen hanttihomman, niin mitä se auttaa? Ikävöin lääkkeitä. Ikävöin melkein jopa koulurutiineja. Tulen todennäköisesti olemaan paljon yksin, koska paras kaverini tässä kaupungissa on muualla kesän. Haaveilen jostain irtiotosta - vaikka vapaaehtoistyöleiristä ulkomailla, mutta kun opiskelijalle kesän tarkoitus on tehdä rahaa, ei kuluttaa sitä.

Onnellinen = tietämätön?

Viime viikkoina ollaan taas puhuttu paljon vanhemmista. Ylipäätään musta tuntuu, että se on suorastaan ehtymätön aihepiiri, johon palaan terapiassa ehkä liiankin usein. Olin pääsiäisenä kotikotona, ja molemmat vanhemmat saivat mut näkemään punaista; äitini ennakkoluuloillaan ja isäni kutsumalla minua lihavaksi. (Joo, olen lihonut muutaman kilon viimeisen puolen vuoden sisällä, mutta kellään ei todellakaan ole oikeutta luennoida mulle syömistavoistani!)

Pääsiäisen perhekokemukset toimivat siis innoittajana parin viime viikon terapiasessioissa, ja niistä sitten siirryttiin lapsuuteen ja teini-ikään. Kertoessani terapeutille muistojani tulen yllättävän tietoiseksi vanhempieni vioista kasvattajina. Huomaan, miten he - hyvää tarkoittaen - ovat siivonneet kaikki haitallisiksi näkemänsä asiat minun ja veljeni silmien edestä. No, sehän ei vielä kuulosta niin pahalta. Mutta koska vanhempani ovat erittäin konservatiivisia (lue: ahdasmielisiä) kristittyjä, "haitallinen" on heille synonyymi kaikelle, mikä ei ole seurakunnan rajojen sisällä. Kotona puhuttiin halveksuvaan sävyyn "maailman ihmisistä" tarkoittaen seurakunnan ulkopuolisia. Maailman ihmiset tekevät sitä ja tätä, mutta se on väärin. Meillä vallitsi salailun ilmapiiri: jos oli ongelmia tai huolia, meille lapsille ei kerrottu. Ei edes silloin, kun emme enää olleet lapsia. Salailu ei pätenyt seurakuntalaisiin, vaan äitini juoksi aina kertomaan perheen sisäiset jutut muutamalle uskotulleen. Eräs äitini uskotuista oli parhaan ystäväni isä. Heidän perheessään lapset otettiin mukaan keskusteluihin, joten ystäväni tiesi useaan otteeseen enemmän minun perheestäni kuin minä itse. Kerran kuulin ystävältäni, että isäni oli saanut vakavan sairauskohtauksen. Vanhempani eivät koskaan sitä minulle/meille kertoneet.

Luulen, että vanhempani luulivat meidän olevan onnellisia niin kauan kuin olisimme tietämättömiä. Mutta vaikka kotona kaikesta vaiettiin ja kaikki kiinnostavat asiat olivat tabuja, kuulimme tietenkin koulussa ja kavereilta kaikenlaista, ja kontrasti kodin illuusiomaailman ja todellisen maailman välillä syveni. Meitä ei  neuvottu tai varoitettu asioista, joista lapsia ja teinejä kuuluisi neuvoa. No, ne perusjutut sanottiin, että älä nouse vieraan auton kyytiin äläkä syö vierailta saatuja karkkeja (unohtamatta propagandaa siitä, miten maailman ihmiset ovat pinnallisia, turhamaisia ym). Teini-iässä - ja jo ennen sitä - olisin säästynyt muutamalta ikävältä kokemukselta, jos vanhempani olisivat kertoneet, mitä pitää tehdä jos törmää aikuisiin miehiin jotka osoittavat liiallista kiinnostusta lapsiin. Sellaisten neuvojen jakaminen olisi varmaan kuitenkin ollut vanhemmille sen myöntämistä, että ulkomaailma on olemassa ja läsnä. Jos he nyt koskaan tulivat edes ajatelleeksi, että me kohtaamme maailman ollessamme kodin ulkopuolella, ja että meillä on silmät ja korvat. Lakkasin täysin puhumasta huolistani vanhemmille noin 12 vuoden iässä, enkä ole sen jälkeen kertonut heille oikein mitään itsestäni. Osittain siksi, että opin vaikenemisen kulttuurin kotoa. Osin ehkä siksi, etten usko(nut) vanhempieni ongelmanratkaisukykyihin. Jos olisin kertonut koulukiusaamisesta, todennäköisesti olisin saanut vastaukseksi "rukoile ja käännä toinen poski" -tyyppistä diipadaapaa. Äitini on alistuja, ja yritti kasvattaa myös meistä sellaisia.

Taidan kuulostaa vähän katkeralta? En vain voi olla ajattelematta, että olen osittain tässä jamassa vanhempieni syystä. He tarkoittivat aina hyvää, mutta kasvattivat huonosti. He eivät valmistaneet minua tai veljeäni kohtaamaan maailmaa. He eivät osanneet olla tukena, välttelivät ikävistä asioista puhumista ja teeskentelivät, ettei ongelmia ollut. He eivät opettaneet meitä puolustamaan itseämme. He opettivat kyllä nöyryyttä (joka on sopivassa määrin hyvä asia), mutta eivät itsevarmuutta. Kristittyinä he opettivat puheillaan lähimmäisenrakkautta ja käytöksellään ennakkoluuloja.

Olen tullut siihen tulokseen, etten juurikaan pidä vanhemmistani (no, äidistäni ainakaan) ihmisinä ja persoonina. Hiukan velvollisuudenomaisesti kuitenkin rakastan heitä vanhempinani. Siinä on kummallinen kontrasti, ja minulla on vaikeuksia löytää sopiva suhde heihin. Enimmäkseen haluaisin olla heistä mahdollisimman kaukana, ja samanaikaisesti saatan toivoa, että meillä olisi paremmat välit. Nykyisellään vanhemmillani on aivan vääristynyt käsitys siitä, kuka minä olen. Nykyään salailu toimiikin toisin päin: minä olen se, joka pidän heitä kaukana ja syötän illuusiota tyytyväisestä, menestyvästä tyttärestä, joka oikeasti on aivan hukassa elämänsä ja itsensä kanssa ja valtaosan ajasta sangen onneton. Mutta en oikein edelleenkään usko, että vanhempani voisivat mitenkään auttaa; heistä olisi vain harmia. Niinpä jatkan näyttelemistä.

Lääkkeistä jne.

Kirjoitanpa nyt, ettei tule taas kovin pitkää taukoa. Pari tapaamiskertaa on ollut tässä välissä. Pari viikkoa sitten puhuttiin jännitysoireista ja siitä, milloin ne alkoivat ja mitä asialle voisi tehdä (eli mielenhallintaa käytännössä). Nyt on muutamana viime viikkona tuntunut siltä kuin jännitysoireet olisivat taas lisääntyneet. Tuntuu että niihin pätee lumipalloefekti: mitä enemmän kiinnitän huomiota oireiluun, sitä enemmän hermostun. Lääkkeet todellakin auttoivat paljon hermostollisiin ongelmiin. Ehkä nämä oireet tästä vähenisivät, jos pystyisin olemaan kiinnittämättä niihin huomiota.

Olen alkanut käyttää Propralia satunnaisesti. Sehän on siis semmoinen harmiton (?) beetasalpaaja, joka ei koukuta ja laskee sydämen lyöntitiheyttä. Se sopii siis käytettäväksi sellaisiin erikoistilanteisiin jotka jännittävät, mutta se vaikuttaa käsittääkseni vain jos sydämen lyöntitiheys nousee. 

Ensimmäinen Propral-kokemukseni oli joskus vuonna 2007 tai 2008 (olin lukion tokalla tai kolmannella). Olin saanut terveyskeskuslääkäriltä reseptin, jossa oli vähän liian tuhti määrä milligrammoja. Otin kokeilumielessä yhden, ja se alkoi vaikuttaa kunnolla ehkä noin tunnin kuluttua ottamisesta. Muistan, että yritin lukea sanomalehteä, mutta se oli hyvin hankalaa, koska näin vain läikkiä. Sellaisia joita näkyy jos on katsonut liian pitkään suoraan aurinkoon. Sanoin ärtyneesti pikkuveljelle jotain että "höh, mä oon kattonu liikaa aurinkoon enkä voi nyt lukee tätä lehteä". Onneksi (?) vanhemmat eivät olleet kotona; ne olisivat varmaan huomanneet, etten ollut ihan kunnossa, ja koko lääkehärdelli olisi paljastunut. No, menin sitten lepäilemään sohvalle ja päätin kirjoittaa päiväkirjaani. Kirjoittamisesta ei myöskään tullut oikein mitään. Kirjaimia tipahteli pois joka ikisestä sanasta ja riveillä oli vaikea pysyä, vaikka kuinka keskityin. En vaan osannut kirjoittaa. Kirjoitin kuitenkin hitaasti ja kangerrellen viitisentoista riviä siitä, miten lääke oli outo ja ärsytti. En osannut olla huolestunut, olin vain ärtynyt. Sitten vaivuin jonkinlaiseen horrokseen määrittelemättömäksi ajaksi siihen sohvalle. En osaa sanoa, olinko siinä puoli tuntia vai kolme tuntia. Jossain vaiheessa lääkkeen vaikutus sitten lakkasi ja hämmästyin kirjoittamaani siansaksaa. Sanomattakin lienee selvää, etten samaisiin Propraleihin enää koskenut. Kyse oli ymmärtääkseni siitä, että ne laskivat sydämeni lyöntitiheyden liian alas. Seuraava tk-lääkäri ihmettelikin edellisen määräämää reseptiä ja muutti milligrammoja, mutta Propral ei silti houkuttanut.

Ennen kuin nyt. En muista, milloin hankin nuo lääkekaapista nykyisin löytyvät Propralit, mutta niissä on vielä päiväystä jäljellä. Niiden vaikutusta on hyvin hankala huomata, jos vertaa vaikka Diapamiin. Edellisestä Diapam-kokemuksestani on kyllä mooonen monta vuotta, mutta muistelen sen antaneen joskus suorastaan hilpeän välinpitämättömän tilan, jossa pikkuseikoilla ei ole väliä. Eikä oikein isoillakaan. Propral ei poista tietoisuutta eikä anna minkäänlaista "ylimääräistä" rentoutta. Olen viime aikoina jännittävissä tilanteissa huomannut yllätyksekseni, miten sydämeni on hakannut todella kovaa. Masennus-/mielialalääke vaikutti siis näemmä myös siihen, ettei sydämeni koskaan hakannut huomattavan kovaa. Se oli siis aivan uutta (no, unohdettua, joten uudelta tuntuvaa) ja epämiellyttävää, joten kaivoin Propralit esille ja aion nyt nappailla niitä aina välillä. Nyt kun annos on kunnossa, näen niiden popsimisessa pelkästään hyviä puolia. Ne eivät koukuta niinkuin Diapamit, eikä niitä käytetä orjallisesti päivittäin niinkuin masennuslääkkeitä. Otan niitä satunnaiseen tarpeeseen, eivätkä ne hallitse minua, vaan minä niitä.

Se lääkkeistä. Viime terapiakerralla puhuttiin sitten taas vanhemmista ja lapsuudesta ja erilaisuudesta. Se oli aika neutraali sessio, en edes itkenyt. Edelleenkin tuntuu, että tapaaminen menee jotenkin hukkaan, jos en itke. Samanaikaisesti olen itkemättömyydestäni jotenkin ylpeä, koska kyllähän se vähän hävettää parkua räkä poskella jonkun katsellessa ilmeen värähtämättä parin metrin päässä, tyynenä kuin Kleopatra. Mutta ihan kuin en pääsisi sieluni syvyyksiin tarvittavan hyvin, jos pystyn puhumaan elämästäni itkemättä. Tiedä tuota.

Muu elämä: kesätöitä ei ole vieläkään, ja on jo maaliskuun loppu, kääk. Luentoja on loppukeväänä enää neljä tuntia viikossa, joten aina lunkisti saan ottaa.

Olen yhä elossa

En mä ole tätä blogia unohtanut. Vältellyt kyllä. Useasti, lähes aina oikeastaan, on terapiakerran jälkeen sellainen olo, että on todella oivaltanut jotain itsestään, että jotain on puettu sanoiksi ja siten edistystä on tapahtunut. Niinä hetkinä pitäisi aina kirjoittaa ylös, mikä se oivallus milloinkin oli, koska ne unohtuu, olen huomannut.

Tänään esimerkiksi puhuttiin kontrollista. Kysymyksillä ja vihjeillä terapeutti sai mut huomaamaan ja sanomaan ääneen, että se, että mun täytyy jatkuvasti kontrolloida itseäni ja maailmaa ympärilläni johtuu epävarmuudesta, joka taas on lähtöisin koulukiusaamiskokemuksista. Ei varmaan äkkiseltään kuulosta kovin mullistavalta havainnolta, eikö totta? Mutta en mä ollut sitä aiemmin tajunnut. Jos vaikka olenkin leffoissa nähnyt tai kirjoista lukenut, että "epävarmuus --> kontrolli", niin ei sitä tajua ennen kuin omalla kohdalla, miten totta se on.

Kirjoitin joskus, todennäköisesti kasiluokkalaisena, päiväkirjaani jotain sen suuntaista kuin "mun täytyy jatkuvasti miettiä jokainen askeleeni ja tekoni etukäteen". Ja sitä se oli: yritin etukäteen miettiä, miten välttää tilanteet, joissa voisin kiinnittää tahtomattamani kiusaajien huomion. Esimerkiksi: "jos nyt seison tässä vähän sivummalla, ne ei ehkä heti huomaa että mä oon täällä, eikä rupea puhumaan musta". Tai: "jos mä odotan, että tuon toisen ryhmän opettaja saapuu, niin voin sitten kävellä tuon luokan ohi eikä ne voi sitten enää huudella". Kaikki oli tarkoin harkittua piiloutumista ja näkymättömäksi muuttumista. Enkä mä osaa oikein edelleenkään olla rento monessakaan sosiaalisessa tilanteessa, vaan olen tietoinen kaikesta ympärilläni ja eritoten itsestäni: onko mun kainalot märät? Olenko mä kiusallisen lähellä tuota viereistä ihmistä? Entä jos mun paita on liian ylhäällä ja läskit näkyy?

Lisäksi tänään puhuttiin lääkkeistä vähän. Mähän siis aloitin tän terapian vuosi sitten juuri päästäkseni eroon mielialalääkkeistä, ja viime lokakuun lopussa sitten lopetinkin. Vastahan mä ehdin niitä Citaloprameja n. 5 ja puoli vuotta syödä (ja sitä ennen Diapameja epäsäännöllisesti ehkä puoli vuotta tai vuoden, en muista). Lopettaminen vähän jännitti, koska pelkäsin "romahdusta"; uutta masennuskautta ja kaikkien jännitysoireiden palaamista/kasvamista kertarysäyksellä. No, sellaista ei onneksi tullut. Lopetus oli kaikin puolin draamaton ja huomaamaton. Mutta siihen olin vähän pettynyt, että sen enempää "huippuja ja laaksoja" ei ole ollut. Olin aiemmin laittanut tunne-elämäni tasapaksuuden ja mielen tylsyyden lääkkeen piikkiin, koska ajattelin että masennuslääke karsii mielialan vaihtelut niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta nyt neljä kuukautta "kuivilla" oltuani en varsinaisesti voi sanoa että elämäni olisi erilaista. Terapeutti sanoi, ettei hän odottanutkaan mun olevan erityisen onnellinen lääkkeen lopettamisen jälkeen/takia, ja eiköhän hän tiedä. Mä vaan taas näkisin muutoksen tapahtuvan mieluusti pian (tiedän kyllä samanaikaisesti piinaavan hyvin, että tämä on pitkä tie).

Sitten on vielä pakko kirjata ylös yksi asia. Se, että mä voisin oikeasti hyväksyä itseni ja hiljaisuuteni tällaisena. Ei musta koskaan tule puheliasta ja seurallista ihmistä. Johan mä olin lapsenakin rauhallinen ja omassa seurassani viihtyvä. Mutta silti mä - niinkuin näemmä koko yhteiskunta - pitää ihanteena seurallista, energistä, menevää ihmistä, jolta luistaa small talk ja ystäviä piisaa. Mä olen syrjäänvetäytyvämpi, hiljainen ja varautunut, ja vaikka mä voin koettaa kehittää itseäni, niin ei ole väärin olla tällainen, eikä tarvitse asettaa tavoitteeksi toisenlaisena olemista. Vaikka mä kirjoitan nää lauseet tähän, niin en mä silti ole niitä täysin sisäistänyt. Mä pidän edelleen itseäni huonona, ja hiljaisuuttani häpeällisenä puolena.

Niin, terapiaa on tosiaan takana vuosi, ja paperit (uusi psykiatrin B-lausunto, terapeutin lausunto, Kelan terapiatukihakemus) lähtee eteenpäin ihan näinä päivinä. Mitä mä olen oppinut itsestäni tämän vuoden aikana? Mun on tosi vaikeaa vastata tohon, koska tuntuu että terapia on kaiken puolin tosi kesken. Mutta ainakin terapia on saanut mut näkemään millasia haitallisia ajatusmalleja mun päässä pyörii ja miten mä sitten toteutan niitä, koska uskon ne totuuksiksi. Olen huomannut, että mun pitää kyseenalaistaa enemmän uskomuksia itsestäni. Oon huomannut, että olen ottanut loukkaukset, kiusaamistilanteissa lauotut heitot ja kaikki ikävät sanomiset totuuksina, juurikaan niitä kyseenalaistamatta. "Jos joku sanoo että oon ruma, niin se on oikeassa." Olen oppinut, että mä kehityn vielä, en ole vielä valmis minä. Olen oppinut, että - ja nyt rupes taas itkettää - toivoa on, ja terapeutti on nähnyt muiden kohdalla sen, että oman mielen vankiloista voi päästä. Mutta osaanko mä aktiivisesti saada itseni kiinni haitallisista, itseinhoisista ajatuksista ja muuttaa ajatuksen suuntaa? Osaanko mä rentoutua tai päättää olla onnellinen? En oikein. Mutta mulla on vielä kaksi vuotta jäljellä, ja ainakin nyt tuntuu, ettei vähempi tulekaan riittämään.

All in all, juuri nyt elän suht tasapainoista (vai sittenkin tasapaksua?) vaihetta; koulu kyllä aiheuttaa kiirettä ja kesätyön etsintä stressiä, mutta ainakaan ei masenna. Ei ole oikeastaan masentanut sitten viime kesän. Se on ainakin edistystä.

Huh kun tulikin porattua tänään; terapeutti oli sairaslomalla puolisentoista kuukautta ja kyynelhanat oli sen ajan suljettuna. Kun pääsi taas parkumaan niin loppua ei näkynyt. :) Saatan olla myös vähän ehdollistunut terapeutin sohvalle: kun lasken siihen takamukseni niin alan melkein heti itkeä, vaikka 5 min aikaisemmin olisi ollut kuinka tasapainoinen olo! :D