Kirjoitanpa nyt, ettei tule taas kovin pitkää taukoa. Pari tapaamiskertaa on ollut tässä välissä. Pari viikkoa sitten puhuttiin jännitysoireista ja siitä, milloin ne alkoivat ja mitä asialle voisi tehdä (eli mielenhallintaa käytännössä). Nyt on muutamana viime viikkona tuntunut siltä kuin jännitysoireet olisivat taas lisääntyneet. Tuntuu että niihin pätee lumipalloefekti: mitä enemmän kiinnitän huomiota oireiluun, sitä enemmän hermostun. Lääkkeet todellakin auttoivat paljon hermostollisiin ongelmiin. Ehkä nämä oireet tästä vähenisivät, jos pystyisin olemaan kiinnittämättä niihin huomiota.
Olen alkanut käyttää Propralia satunnaisesti. Sehän on siis semmoinen harmiton (?) beetasalpaaja, joka ei koukuta ja laskee sydämen lyöntitiheyttä. Se sopii siis käytettäväksi sellaisiin erikoistilanteisiin jotka jännittävät, mutta se vaikuttaa käsittääkseni vain jos sydämen lyöntitiheys nousee.
Ensimmäinen Propral-kokemukseni oli joskus vuonna 2007 tai 2008 (olin lukion tokalla tai kolmannella). Olin saanut terveyskeskuslääkäriltä reseptin, jossa oli vähän liian tuhti määrä milligrammoja. Otin kokeilumielessä yhden, ja se alkoi vaikuttaa kunnolla ehkä noin tunnin kuluttua ottamisesta. Muistan, että yritin lukea sanomalehteä, mutta se oli hyvin hankalaa, koska näin vain läikkiä. Sellaisia joita näkyy jos on katsonut liian pitkään suoraan aurinkoon. Sanoin ärtyneesti pikkuveljelle jotain että "höh, mä oon kattonu liikaa aurinkoon enkä voi nyt lukee tätä lehteä". Onneksi (?) vanhemmat eivät olleet kotona; ne olisivat varmaan huomanneet, etten ollut ihan kunnossa, ja koko lääkehärdelli olisi paljastunut. No, menin sitten lepäilemään sohvalle ja päätin kirjoittaa päiväkirjaani. Kirjoittamisesta ei myöskään tullut oikein mitään. Kirjaimia tipahteli pois joka ikisestä sanasta ja riveillä oli vaikea pysyä, vaikka kuinka keskityin. En vaan osannut kirjoittaa. Kirjoitin kuitenkin hitaasti ja kangerrellen viitisentoista riviä siitä, miten lääke oli outo ja ärsytti. En osannut olla huolestunut, olin vain ärtynyt. Sitten vaivuin jonkinlaiseen horrokseen määrittelemättömäksi ajaksi siihen sohvalle. En osaa sanoa, olinko siinä puoli tuntia vai kolme tuntia. Jossain vaiheessa lääkkeen vaikutus sitten lakkasi ja hämmästyin kirjoittamaani siansaksaa. Sanomattakin lienee selvää, etten samaisiin Propraleihin enää koskenut. Kyse oli ymmärtääkseni siitä, että ne laskivat sydämeni lyöntitiheyden liian alas. Seuraava tk-lääkäri ihmettelikin edellisen määräämää reseptiä ja muutti milligrammoja, mutta Propral ei silti houkuttanut.
Ennen kuin nyt. En muista, milloin hankin nuo lääkekaapista nykyisin löytyvät Propralit, mutta niissä on vielä päiväystä jäljellä. Niiden vaikutusta on hyvin hankala huomata, jos vertaa vaikka Diapamiin. Edellisestä Diapam-kokemuksestani on kyllä mooonen monta vuotta, mutta muistelen sen antaneen joskus suorastaan hilpeän välinpitämättömän tilan, jossa pikkuseikoilla ei ole väliä. Eikä oikein isoillakaan. Propral ei poista tietoisuutta eikä anna minkäänlaista "ylimääräistä" rentoutta. Olen viime aikoina jännittävissä tilanteissa huomannut yllätyksekseni, miten sydämeni on hakannut todella kovaa. Masennus-/mielialalääke vaikutti siis näemmä myös siihen, ettei sydämeni koskaan hakannut huomattavan kovaa. Se oli siis aivan uutta (no, unohdettua, joten uudelta tuntuvaa) ja epämiellyttävää, joten kaivoin Propralit esille ja aion nyt nappailla niitä aina välillä. Nyt kun annos on kunnossa, näen niiden popsimisessa pelkästään hyviä puolia. Ne eivät koukuta niinkuin Diapamit, eikä niitä käytetä orjallisesti päivittäin niinkuin masennuslääkkeitä. Otan niitä satunnaiseen tarpeeseen, eivätkä ne hallitse minua, vaan minä niitä.
Se lääkkeistä. Viime terapiakerralla puhuttiin sitten taas vanhemmista ja lapsuudesta ja erilaisuudesta. Se oli aika neutraali sessio, en edes itkenyt. Edelleenkin tuntuu, että tapaaminen menee jotenkin hukkaan, jos en itke. Samanaikaisesti olen itkemättömyydestäni jotenkin ylpeä, koska kyllähän se vähän hävettää parkua räkä poskella jonkun katsellessa ilmeen värähtämättä parin metrin päässä, tyynenä kuin Kleopatra. Mutta ihan kuin en pääsisi sieluni syvyyksiin tarvittavan hyvin, jos pystyn puhumaan elämästäni itkemättä. Tiedä tuota.
Muu elämä: kesätöitä ei ole vieläkään, ja on jo maaliskuun loppu, kääk. Luentoja on loppukeväänä enää neljä tuntia viikossa, joten aina lunkisti saan ottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti