Lääkkeistä jne.

Kirjoitanpa nyt, ettei tule taas kovin pitkää taukoa. Pari tapaamiskertaa on ollut tässä välissä. Pari viikkoa sitten puhuttiin jännitysoireista ja siitä, milloin ne alkoivat ja mitä asialle voisi tehdä (eli mielenhallintaa käytännössä). Nyt on muutamana viime viikkona tuntunut siltä kuin jännitysoireet olisivat taas lisääntyneet. Tuntuu että niihin pätee lumipalloefekti: mitä enemmän kiinnitän huomiota oireiluun, sitä enemmän hermostun. Lääkkeet todellakin auttoivat paljon hermostollisiin ongelmiin. Ehkä nämä oireet tästä vähenisivät, jos pystyisin olemaan kiinnittämättä niihin huomiota.

Olen alkanut käyttää Propralia satunnaisesti. Sehän on siis semmoinen harmiton (?) beetasalpaaja, joka ei koukuta ja laskee sydämen lyöntitiheyttä. Se sopii siis käytettäväksi sellaisiin erikoistilanteisiin jotka jännittävät, mutta se vaikuttaa käsittääkseni vain jos sydämen lyöntitiheys nousee. 

Ensimmäinen Propral-kokemukseni oli joskus vuonna 2007 tai 2008 (olin lukion tokalla tai kolmannella). Olin saanut terveyskeskuslääkäriltä reseptin, jossa oli vähän liian tuhti määrä milligrammoja. Otin kokeilumielessä yhden, ja se alkoi vaikuttaa kunnolla ehkä noin tunnin kuluttua ottamisesta. Muistan, että yritin lukea sanomalehteä, mutta se oli hyvin hankalaa, koska näin vain läikkiä. Sellaisia joita näkyy jos on katsonut liian pitkään suoraan aurinkoon. Sanoin ärtyneesti pikkuveljelle jotain että "höh, mä oon kattonu liikaa aurinkoon enkä voi nyt lukee tätä lehteä". Onneksi (?) vanhemmat eivät olleet kotona; ne olisivat varmaan huomanneet, etten ollut ihan kunnossa, ja koko lääkehärdelli olisi paljastunut. No, menin sitten lepäilemään sohvalle ja päätin kirjoittaa päiväkirjaani. Kirjoittamisesta ei myöskään tullut oikein mitään. Kirjaimia tipahteli pois joka ikisestä sanasta ja riveillä oli vaikea pysyä, vaikka kuinka keskityin. En vaan osannut kirjoittaa. Kirjoitin kuitenkin hitaasti ja kangerrellen viitisentoista riviä siitä, miten lääke oli outo ja ärsytti. En osannut olla huolestunut, olin vain ärtynyt. Sitten vaivuin jonkinlaiseen horrokseen määrittelemättömäksi ajaksi siihen sohvalle. En osaa sanoa, olinko siinä puoli tuntia vai kolme tuntia. Jossain vaiheessa lääkkeen vaikutus sitten lakkasi ja hämmästyin kirjoittamaani siansaksaa. Sanomattakin lienee selvää, etten samaisiin Propraleihin enää koskenut. Kyse oli ymmärtääkseni siitä, että ne laskivat sydämeni lyöntitiheyden liian alas. Seuraava tk-lääkäri ihmettelikin edellisen määräämää reseptiä ja muutti milligrammoja, mutta Propral ei silti houkuttanut.

Ennen kuin nyt. En muista, milloin hankin nuo lääkekaapista nykyisin löytyvät Propralit, mutta niissä on vielä päiväystä jäljellä. Niiden vaikutusta on hyvin hankala huomata, jos vertaa vaikka Diapamiin. Edellisestä Diapam-kokemuksestani on kyllä mooonen monta vuotta, mutta muistelen sen antaneen joskus suorastaan hilpeän välinpitämättömän tilan, jossa pikkuseikoilla ei ole väliä. Eikä oikein isoillakaan. Propral ei poista tietoisuutta eikä anna minkäänlaista "ylimääräistä" rentoutta. Olen viime aikoina jännittävissä tilanteissa huomannut yllätyksekseni, miten sydämeni on hakannut todella kovaa. Masennus-/mielialalääke vaikutti siis näemmä myös siihen, ettei sydämeni koskaan hakannut huomattavan kovaa. Se oli siis aivan uutta (no, unohdettua, joten uudelta tuntuvaa) ja epämiellyttävää, joten kaivoin Propralit esille ja aion nyt nappailla niitä aina välillä. Nyt kun annos on kunnossa, näen niiden popsimisessa pelkästään hyviä puolia. Ne eivät koukuta niinkuin Diapamit, eikä niitä käytetä orjallisesti päivittäin niinkuin masennuslääkkeitä. Otan niitä satunnaiseen tarpeeseen, eivätkä ne hallitse minua, vaan minä niitä.

Se lääkkeistä. Viime terapiakerralla puhuttiin sitten taas vanhemmista ja lapsuudesta ja erilaisuudesta. Se oli aika neutraali sessio, en edes itkenyt. Edelleenkin tuntuu, että tapaaminen menee jotenkin hukkaan, jos en itke. Samanaikaisesti olen itkemättömyydestäni jotenkin ylpeä, koska kyllähän se vähän hävettää parkua räkä poskella jonkun katsellessa ilmeen värähtämättä parin metrin päässä, tyynenä kuin Kleopatra. Mutta ihan kuin en pääsisi sieluni syvyyksiin tarvittavan hyvin, jos pystyn puhumaan elämästäni itkemättä. Tiedä tuota.

Muu elämä: kesätöitä ei ole vieläkään, ja on jo maaliskuun loppu, kääk. Luentoja on loppukeväänä enää neljä tuntia viikossa, joten aina lunkisti saan ottaa.

Olen yhä elossa

En mä ole tätä blogia unohtanut. Vältellyt kyllä. Useasti, lähes aina oikeastaan, on terapiakerran jälkeen sellainen olo, että on todella oivaltanut jotain itsestään, että jotain on puettu sanoiksi ja siten edistystä on tapahtunut. Niinä hetkinä pitäisi aina kirjoittaa ylös, mikä se oivallus milloinkin oli, koska ne unohtuu, olen huomannut.

Tänään esimerkiksi puhuttiin kontrollista. Kysymyksillä ja vihjeillä terapeutti sai mut huomaamaan ja sanomaan ääneen, että se, että mun täytyy jatkuvasti kontrolloida itseäni ja maailmaa ympärilläni johtuu epävarmuudesta, joka taas on lähtöisin koulukiusaamiskokemuksista. Ei varmaan äkkiseltään kuulosta kovin mullistavalta havainnolta, eikö totta? Mutta en mä ollut sitä aiemmin tajunnut. Jos vaikka olenkin leffoissa nähnyt tai kirjoista lukenut, että "epävarmuus --> kontrolli", niin ei sitä tajua ennen kuin omalla kohdalla, miten totta se on.

Kirjoitin joskus, todennäköisesti kasiluokkalaisena, päiväkirjaani jotain sen suuntaista kuin "mun täytyy jatkuvasti miettiä jokainen askeleeni ja tekoni etukäteen". Ja sitä se oli: yritin etukäteen miettiä, miten välttää tilanteet, joissa voisin kiinnittää tahtomattamani kiusaajien huomion. Esimerkiksi: "jos nyt seison tässä vähän sivummalla, ne ei ehkä heti huomaa että mä oon täällä, eikä rupea puhumaan musta". Tai: "jos mä odotan, että tuon toisen ryhmän opettaja saapuu, niin voin sitten kävellä tuon luokan ohi eikä ne voi sitten enää huudella". Kaikki oli tarkoin harkittua piiloutumista ja näkymättömäksi muuttumista. Enkä mä osaa oikein edelleenkään olla rento monessakaan sosiaalisessa tilanteessa, vaan olen tietoinen kaikesta ympärilläni ja eritoten itsestäni: onko mun kainalot märät? Olenko mä kiusallisen lähellä tuota viereistä ihmistä? Entä jos mun paita on liian ylhäällä ja läskit näkyy?

Lisäksi tänään puhuttiin lääkkeistä vähän. Mähän siis aloitin tän terapian vuosi sitten juuri päästäkseni eroon mielialalääkkeistä, ja viime lokakuun lopussa sitten lopetinkin. Vastahan mä ehdin niitä Citaloprameja n. 5 ja puoli vuotta syödä (ja sitä ennen Diapameja epäsäännöllisesti ehkä puoli vuotta tai vuoden, en muista). Lopettaminen vähän jännitti, koska pelkäsin "romahdusta"; uutta masennuskautta ja kaikkien jännitysoireiden palaamista/kasvamista kertarysäyksellä. No, sellaista ei onneksi tullut. Lopetus oli kaikin puolin draamaton ja huomaamaton. Mutta siihen olin vähän pettynyt, että sen enempää "huippuja ja laaksoja" ei ole ollut. Olin aiemmin laittanut tunne-elämäni tasapaksuuden ja mielen tylsyyden lääkkeen piikkiin, koska ajattelin että masennuslääke karsii mielialan vaihtelut niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta nyt neljä kuukautta "kuivilla" oltuani en varsinaisesti voi sanoa että elämäni olisi erilaista. Terapeutti sanoi, ettei hän odottanutkaan mun olevan erityisen onnellinen lääkkeen lopettamisen jälkeen/takia, ja eiköhän hän tiedä. Mä vaan taas näkisin muutoksen tapahtuvan mieluusti pian (tiedän kyllä samanaikaisesti piinaavan hyvin, että tämä on pitkä tie).

Sitten on vielä pakko kirjata ylös yksi asia. Se, että mä voisin oikeasti hyväksyä itseni ja hiljaisuuteni tällaisena. Ei musta koskaan tule puheliasta ja seurallista ihmistä. Johan mä olin lapsenakin rauhallinen ja omassa seurassani viihtyvä. Mutta silti mä - niinkuin näemmä koko yhteiskunta - pitää ihanteena seurallista, energistä, menevää ihmistä, jolta luistaa small talk ja ystäviä piisaa. Mä olen syrjäänvetäytyvämpi, hiljainen ja varautunut, ja vaikka mä voin koettaa kehittää itseäni, niin ei ole väärin olla tällainen, eikä tarvitse asettaa tavoitteeksi toisenlaisena olemista. Vaikka mä kirjoitan nää lauseet tähän, niin en mä silti ole niitä täysin sisäistänyt. Mä pidän edelleen itseäni huonona, ja hiljaisuuttani häpeällisenä puolena.

Niin, terapiaa on tosiaan takana vuosi, ja paperit (uusi psykiatrin B-lausunto, terapeutin lausunto, Kelan terapiatukihakemus) lähtee eteenpäin ihan näinä päivinä. Mitä mä olen oppinut itsestäni tämän vuoden aikana? Mun on tosi vaikeaa vastata tohon, koska tuntuu että terapia on kaiken puolin tosi kesken. Mutta ainakin terapia on saanut mut näkemään millasia haitallisia ajatusmalleja mun päässä pyörii ja miten mä sitten toteutan niitä, koska uskon ne totuuksiksi. Olen huomannut, että mun pitää kyseenalaistaa enemmän uskomuksia itsestäni. Oon huomannut, että olen ottanut loukkaukset, kiusaamistilanteissa lauotut heitot ja kaikki ikävät sanomiset totuuksina, juurikaan niitä kyseenalaistamatta. "Jos joku sanoo että oon ruma, niin se on oikeassa." Olen oppinut, että mä kehityn vielä, en ole vielä valmis minä. Olen oppinut, että - ja nyt rupes taas itkettää - toivoa on, ja terapeutti on nähnyt muiden kohdalla sen, että oman mielen vankiloista voi päästä. Mutta osaanko mä aktiivisesti saada itseni kiinni haitallisista, itseinhoisista ajatuksista ja muuttaa ajatuksen suuntaa? Osaanko mä rentoutua tai päättää olla onnellinen? En oikein. Mutta mulla on vielä kaksi vuotta jäljellä, ja ainakin nyt tuntuu, ettei vähempi tulekaan riittämään.

All in all, juuri nyt elän suht tasapainoista (vai sittenkin tasapaksua?) vaihetta; koulu kyllä aiheuttaa kiirettä ja kesätyön etsintä stressiä, mutta ainakaan ei masenna. Ei ole oikeastaan masentanut sitten viime kesän. Se on ainakin edistystä.

Huh kun tulikin porattua tänään; terapeutti oli sairaslomalla puolisentoista kuukautta ja kyynelhanat oli sen ajan suljettuna. Kun pääsi taas parkumaan niin loppua ei näkynyt. :) Saatan olla myös vähän ehdollistunut terapeutin sohvalle: kun lasken siihen takamukseni niin alan melkein heti itkeä, vaikka 5 min aikaisemmin olisi ollut kuinka tasapainoinen olo! :D