Noniin, terapia alkaa olla ohi. Viime keväisen vaihto-opiskeluni jälkeen meinattiin jatkaa terapiaa kesäkuussa, mutta lomien sun muiden takia lykättiinkin viimeiset kerrat syksyksi. Olen nyt käynyt neljä kertaa syksyllä, ja vielä yksi kerta on jäljellä.
Miltä nyt sitten tuntuu? Pikkaisen haikealta toki. Terapia on yli kahden vuoden ajan ollut osa mun arkea. Pitkään sen merkitys oli aivan valtava, mutta sitten kun masennus alkoi mennä ohi ja normaali elämä saada jalansijaa, terapiankin merkitys pieneni. Aloin vähitellen pärjätä itsenäisestikin, ja oppia tunnistamaan haitalliset ajatusmallit ja turhat itsesyytökset. Toki terapia on ollut hyödyllistä ihan loppuun asti, sillä aina on riittänyt puhuttavaa ja analysoitavaa, ja olen poikkeuksetta lähtenyt terapiasta pää selkeämpänä ja ajatukset kirkkaampina. Olen myös lähes aina lähtenyt terapiasta hyvillä fiiliksillä, vaikka olisi juuri puhuttu jostain hyvinkin raskaasta asiasta ja olisin vollottanut koko neljäkymmenviisiminuuttisen. Se vaan tekee niin hyvää, kun joku kuuntelee ja osaa sitten oikeasti myös auttaa, sen sijaan, että latelisi latteuksia. Siinä juuri onkin iso ero terapeutille ja kavereille puhumisen suhteen: kaveritkin tsemppaavat, mutta eivät välttämättä löydä muuta sanottavaa kuin "paistaa se aurinko vielä risukasaankin". Kaverit myös sanovat sen, mitä uskovat lohdutettavan haluavan kuulla, mutta se ei välttämättä ole mitenkään hyödyllistä.
Olen hurjan iloinen siitä, että menin terapiaan keväällä 2012. Se oli yksi elämäni parhaista päätöksistä. En ainoastaan selvinnyt masennuksesta, vaan käsittelin myös masennukseen johtaneet syyt läpi ja olen nyt enemmän sinut menneisyyteni kanssa. Opin huomaamaan vääristyneen minäkuvani ja aloin vähitellen uskoa, että olen ihan kelpo tyyppi. Uskalsin terapeutin kannustamana kokeilla sellaistakin, mikä vähän pelotti. Tästä olkoon esimerkkinä vaikkapa se, että rekisteröidyin nettideittipalstalle, ja kuinka ollakaan, sieltähän se nykyinen avopuolisokin löytyi. Rakkaus auttoi terapian ohessa ihan valtavan paljon. Se, että joku voi rakastaa muakin, auttoi uskomaan siihen, etten ole ihan turha otus. Iso kiitos nykyisestä hyvinvoinnista kuuluu siis niin terapialle kuin seurustelusuhteellekin, MUTTA myös mulle itselleni. Tein töitä tämän eteen.
Mitä nyt? Eipä ihmeempiä. Elämä jatkuu normaalisti. Terapia ei ole enää välttämättömyys, joten en usko, että jää kauhea kaipuu. Olinhan koko viime keväänkin ilman terapiaa, ja selvisin mainiosti. Jos elämä heittää eteen jotain paskaa, mulla on nyt enemmän työkaluja sen kohtaamiseen. Oon vahvempi.
(Anteeksi jos tämä on kamalan kliseistä ja ällöonnellista luettavaa, mutta näin mä oikeasti ajattelen. :D)
Blogikin tulee nyt sitten päätökseensä. Oli tälläkin joku merkitys, vaikka olinkin niin laiska päivittelijä. Jälkeenpäin tätä on varmaan ainakin kiinnostavaa lukea eräänlaisena historiankirjoituksena, ja se olikin koko jutun juju.
Kiitos kaikille, jotka lukivat ja kommentoivat! Puspus.
