Edellisen kirjoitukseni jälkeen olen käynyt terapeutilla kolme kertaa. Mitä näistä kerroista nyt sanoisi? Olen itkenyt paljon joka kerta, ja puhunut niin menneestä kuin nykyisestäkin. Olin etukäteen siinä uskossa että rupeaisimme heti systemaattisesti käymään läpi mun henkilöhistoriaa (järjestelmällinen kun olen), mutta terapeutti sanoikin että saan puhua ihan mistä haluan; mitä vaan on mielen päällä. Toistaiseksi on tullut juttua etenkin yläasteajoista, veljestä, ystävyyssuhteista ja mun omakuvasta. Ja kuolemasta. Tuntui hävettävältä tunnustaa ääneen, että toivoo kuolevansa. Niin hyvin kun mullakin on asiat, ja niin edelleen... Mitään aktiivisia itsemurhasuunnitelmia mulla ei ole. Terapeutti sanoi, että masennukseen kuuluu kuoleman ajattelu. Että se on normaalia. Mutta vaan olemalla elossa voi parantua.
Viimeistä edellisellä kerralla mulle valkeni, miten kovin kiltti ja alistuvainen mä olenkaan. Mä olen ottanut vaikka mitä paskaa vastaan ja ollut vaan hiljaa. Nyt musta tuntuu, että tällä hetkellä käyttäytyisin eri lailla. Luulen, että osaan/osaisin puolustaa itseäni ja omia oikeuksiani, mutta missä välissä mä olisin sen voinut oppia?? Nykyisellään mun ei juuri tarvitse puolustaa itseäni arkielämässä, joten on vaikea kuvitella miten reagoisin vaikka työpaikkakiusaamiseen, jos sellaista kohtaisin. Haluan ajatella, että puhuisin heti asiat selviksi vaikka pomon tai jonkun terveysalan ihmisen kanssa. Haluan uskoa, etten kärsisi hiljaa ja alistuisi kohtalooni.
Terapia auttoi mua myös tajuamaan, että en voi pelastaa veljeäni kaikilta sen ongelmilta. Sillä on paljon ongelmia, mutta jos mä yritän lakaista ne sen edestä pois (curling-isosisko!), se ei opi itse selviytymään. Ja veljen ongelmat on veljen stressi, ei mun. Ja joskus on sanottava ei myös niille lainapyynnöille... koska se on täysi-ikäinen ihminen ja ite vastuussa rahankäytöstään. Valitettavasti se on kyvytön siinä, siis aivan täysin. Nyt mä vaan toivon, että saan ne rahat kesän loppuun mennessä takaisin ja siihen loppukin mun toimiminen pikavippikassana. On tässä omiakin ongelmia...
Uudet näkökulmat ja terapeutin kysymykset on ehkä ollut se paras anti tähän mennessä. Omat ajatukset kiertää aina sitä samaa rataa, ja joskus on ihan sokea jollekin, mikä on tosi lähellä. Niinkun äidin ongelmat. Mikä sen tilanne on? Vieläkö se on masentunut? Syökö lääkkeitä? Miksen mä ole koskaan kysynyt, miten on mahdollista että olen ollut näin itsekäs? (Ei se ihan pelkkää sokeutta ja itsekkyyttä ole, meillä ei perhepiirissä puhuta ikävistä asioista. Mutta silti.)
Nämä neljä sessiota ovat antaneet jo paljon ajattelemisen aihetta. Paljon muutakin kuin mitä tähän kirjoitin. Terapian jälkeen on aika kepeä olo, peräti. On ihanaa kun joku kuuntelee mua. Ja että se joku on ammattilainen. Terapeutti on mun mielestä aika hyvä: se on asiallinen, mutta ystävällinen, eikä jaarittele asioista jotka eivät liity terapiaan. Se kysyy kysymyksiä joita mä en ole itse osannut iteltäni kysyä.
Yleensä olen pessimisti, mutta tällä hetkellä olo on aika optimistinen: jospa tästä terapiasta ajan kanssa on hyötyä ja saan muutosta elämääni. Kauanhan siinä menee, mutta onhan mulla aikaakin. Mikä kiire tässä on minnekään?
