Kirjeitä

Kolmelle viime terapiakerralle olen kirjoittanut kolme kirjettä (tai neljä, tavallaan). Ensimmäisen kirjeen kahdessa eri versiossa oli siis tarkoitus ilmaista kiukkua erästä henkilöä kohtaan, joka ei mua varsinaisesti kiusannut, mutta joka oli kaverini ennen kuin hyppäsi kiusaajien kelkkaan. Kirje 1.0. kuvasti sitä, mitä saattaisin ehkä oikeastikin kirjoittaa. Ja koska mä aina välttelen konflikteja, niin aika laimea kirjehän siitä tuli. Rajuin kohta oli lopetus: "Sun oman ittesi takia mä toivon, että sä tiedät tehneesi väärin, kun kohtelit mua niin. Mä toivon, että sä koet edes vähän syyllisyyttä. Sun sietäisi." 

Kirje 1.1. (samalle henkilölle)  oli vähän kiukkuisempi, mutta edelleen hyvin virkamiesmäinen ja kylmän asiallinen. Terapeutti jäi ilmeisesti kaipaamaan jonkinlaista raivoa, ja kehotti mua kirjoittamaan kirjeen seuraavalle henkilölle käyttäen vaikka alatyylisiä ilmauksia ja kirosanoja tuomaan viestiin pontta. No mä sitten käytin niitä kirjeessä nro 2, eikä lopputulos ihan näyttänyt mun tekemältä, mutta oli se ainakin vihainen. Terapeutti sanoi, että mun tuotokseni toi sille mieleen Anna-Leena Härkösen. Itse en ole koskaan juuri välittänyt Härkösestä, joten en voinut ihan ottaa kommenttia kehuna (vaikka se oli ilmeisesti sellaiseksi tarkoitettu, terapeutti sanoi että kirjoitan hyvin). Kirosin kirjeessä pääkiusaajan alimpaan helvettiin, mutta en välttämättä tarkoittanut sanomaani. 

Kiukku on mulle todella vaikeaa. En ollut tajunnut sitä aiemmin. Vuosikausia mieluummin tukahdutin ne kielteiset tunteet ja vihan ennemmin kuin käsittelin niitä. Olin mieluummin ajattelematta ikäviä muistoja ylipäätään. Kirjeitä kirjoittaessa ja ääneen lukiessa itketti kyllä, mutta kiukkua mun äänessä tai eleissä ei kuulemma kuullut tai nähnyt. Olen aina pelännyt riitoja, suuttumista, konflikteja ja kiukkua. Jos ne suuntautuvat minuun, säikähdän ja käperryn kasaan. Mua ei opetettu puolustautumaan ja vastaamaan kiukkuun kiukulla, vaan raukkamaisella perääntymisellä. Tästä olen aika katkera vanhemmilleni. Terapeutti sanoo kuitenkin, että kiukkua voi oppia, ja että nämä kirjeet olivat juurikin harjoitusta siihen.

Kirje numero 3 oli suunnattu yleisesti sortajilleni. Sen tehtävänantona oli "paljastaa salajuoni"; näyttää että olen huomannut kiusaajien motiivit ja yritykset ja että näen nyt selvästi, mitä tapahtui. Kyhäsin kirjeen puoli tuntia ennen terapiasessiota, koska olin vältellyt sen tekemistä siihen asti. Sen kirjoittaminen kyllä auttoi mua näkemään kiusaajien motiiveja, kun en ollut niitä aiemmin juuri ajatellut. Tosielämässä en tietenkään saa koskaan tietää, mikä juuri oli kenenkin motiivina, mutta ainakin voin perustellusti olettaa syiden olleen mm. oman egon ja imagon pönkittäminen, huomion kääntäminen muihin oman itsen sijasta, epävarmuus ja huono itsetunto jne. Toisin sanoen, vika ei ollut minussa. Vika ei ole kiusatussa, ja ketä tahansa voidaan kiusata. Jos joku haluaa olla vittumainen ja häpäistä toisia, aihe löytyy aina: vaatteet, ulkonäkö, perhetausta, uskonto, you name it.

Se kirjeistä. Arkielämään on kuulunut ylä- ja alamäkeä viime viikkoina. Hetkeksi piristyin, kun kävin opintoneuvojalla juttelemassa opintojen suunnasta. Sain puhtia siitä, että tulevaisuus näytti hetken selkeämmältä. Sekin piristi, että sain kutsun kahteen työhaastatteluun. Ne haastattelut eivät kuitenkaan menneet ihan putkeen enkä saanut ainakaan toista paikkaa. Olen siis edelleen siinä tilanteessa, että joudun siivoushommiin tänä kesänä. Siihen nähden, että olen 23-vuotias korkeakouluopiskelija jonka CV hätinä mahtuu enää yhdelle paperiarkille, on aika säälittävää etten ole saanut mitään muita töitä. Hävettää kertoa, että kesätyöni on vain siivouksen parissa, kun olen tehnyt ikäisekseni aika paljon erilaisia hommia. On jotenkin nöyryyttävää, kun sukulaiset selvästi säälivät. Vai kuvittelenko mä taas? Ehkä ne eivät edes ajattele mun epäonnistuneen, mä vaan itse vainoharhaisesti luulen niin.

Haaste

Minerva haastoi mut tällaiseen. :)
 
Ohjeet:

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaaja, jolla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

11 asiaa minusta: 
1. Harrastan satunnaisesti virkkaamista. 
2. Rakastan koiria, mutta en tunnista kovinkaan montaa rotua.
3. Olen asunut (Suomen lisäksi) 6 eri maassa vähintään kuukauden ajan. 
4. Lähden todennäköisesti ensi lukuvuonna opiskelijavaihtoon puoleksi vuodeksi.  
5. En osaa ajaa pyörällä ilman käsiä. 
6. Viimeisin lukemani kirja on Barbara Demickin Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa. (Suosittelen.) 
7. Into the Wild on yksi lempielokuvistani. 
8. Kokeilin riippuliitoa pienessä ranskalaisessa vuoristokylässä vuonna 2009. 
9. Omistan 10 sanakirjaa (poislukien tietosanakirjat). 
10. Rakastan avokadopastaa.   
11. Minulla on 4 huonekasvia. 

Minervan 11 kysymystä minulle:   
1. Miksi aloit kirjoittamaan blogia?
Halusin muistaa terapiani eri vaiheet ja kirjoittaa tärkeimmät oivallukseni ylös.
2. Mikä on lempikappaleesi? 
Tällä hetkellä ei ole mitään ylitse muiden. Angus & Julia Stonen koko tuotanto on ollut viime aikoina levylautasella.
3. Jos saisit muuttaa yhden asian/tapahtuman elämässäsi, minkä muuttaisit (ja millaiseksi)? 
Olisin onnellinen.
4. Mitkä 3 asiaa ottaisit mukaasi Marsiin? 
Jonkun ystävän, että olisi seuraa, internetin, ettei tulisi tylsää, ja jonkun vaatteen, koska olisi ikävä näkyä alasti kaikissa avaruusluotainkuvissa.
5. Minkä lemmikin tahtoisit, jos saisit valita ihan minkä tahansa (mukaan lukien villieläimet ym.)? 
Maailman kaikki hylätyt katukoirat. Ja kissat. No ihan kaikki hylätyt eläimet sitte.
6. Mikä on paras lukemasi kirja? 
Oho, tää on vaikea... Tai itse asiassa mahdoton. En osaa vastata.
7. Onko lasi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä? 
Tyhjä.
8. Jos nyt olisi joulu, mitä toivoisit joulupukilta? 
Tehosekoitin ois kiva.
9. Mikä sana sinulle tulee tämän luettuasi ensimmäisenä mieleen? 
Siis minkä luettuani?
10. Jos voisit aloittaa elämäsi aivan uudestaan jossakin toisella paikkakunnalla ja unohtaisit samalla kaikki muistosi ja koko menneisyytesi, haluaisitko aloittaa alusta vai pysyä tämän hetkisessä tilanteessasi?
Olen yrittänyt aloittaa monta kertaa uudestaan, mutta olen joka kerta tuonut oman itseni mukanani, joten se on ollut hyödytöntä. Enkä haluaisi luopua hyvistä muistoista. Joten pysyisin tässä. 

11. Mitä haluaisit sanoa minulle?

Jotain, minkä toivon että voisin itsekin uskoa: sinusta ei tule aina tuntumaan siltä miltä nyt. 

Sorry, mutta en haasta ketään.

Teemaviikot

Terapeutti ehdotti muutama viikko sitten, että valitsisin jonkun teeman seuraaville viikoille / loppukeväälle. Siis esimerkiksi koulukiusaaminen, seksuaalisuus, äiti-suhde,... Valitsin tuon ensimmäisenä mainitun, koska se tuntui tärkeimmältä. Niinpä sitten kahtena ensimmäisenä kertana kertoilin sellaisista muistoista, joista ei oltu aiemmin juurikaan puhuttu. Kolmannella eli viime kerralla en oikein tiennyt, mistä puhua. Vie vain tietyn määrän kertoja käydä läpi mitä, kuka, missä ja milloin. Analysointi ja työstäminen onkin sitten vaikeampaa. Joskus kyllä lähden näiden muistojen myötä analysoimaan tilanteita menneisyydessä ja nykyisyydessä, mutta en tiedä viekö se tätä "paranemisprosessia" mitenkään eteenpäin.

Ymmärsin terapeutin puheista viime kerralla, että esimerkiksi näistä kiusaamismuistoista puhuessani mä puhun kuin olisin edelleen siinä tilanteessa. Että olisin ikään kuin unohtanut olevani aikuinen nyt. Ja toinen merkittävä huomio on se, että mä kerron ne tilanteet niin objektiivisesti kuin suinkin voin. Mä omaksuin jo aivan terapian alussa sellaisen mahdollisimman rehellisen ja objektiivisen kertojanäänen, koska ajattelin että siten terapeutti saa tietää parhaiten, mitä tapahtui. Kun kerron ikävistä muistoista, mun puheesta ei käy ilmi kiukku niitä kohtaan, jotka mua on kaltoin kohdelleet. Itken kyllä paljon.

Ehkä mä en muutenkaan tunne sitä kiukkua kovin voimakkaasti. Ehkä olen peräti yrittänyt tukehduttaa sen, koska monen vuoden ajan mun strategiani oli unohtaa kaikki kurjat muistot. Kiukku olisi palauttanut asioita mieleen. Terapeutti kuitenkin sanoo, että päästäkseni yli näistä menneisyyden ongelmista mun täytyisi tuntea kiukkua. En pystynyt siihen terapiasession aikana, se olisi tuntunut keinotekoiselta. Siksi terapeutti ehdottikin, että mä käsittelisin asiaa kirjoittamalla kirjeitä kiusaajilleni ja muille mua huonosti kohdelleille. (Sellaisia kirjeitä, joita ei postiteta.) Valitsin yhden henkilön, sen jonka nimi tuli ensimmäisenä mieleen. Sain kotitehtäväksi kirjoittaa kaksi versiota: ensimmäinen versio olisi sellainen, minkä saattaisin oikeastikin kirjoittaa. Sellainen, jossa en ole yrittänyt tuntea kiukkua. Se toinen versio olisi sitten vihaisempi.

Nyt tuntuu siltä, että tämän asian käsitteleminen ja kirjeiden kirjoittaminen on vaikeinta, mitä olen tässä terapiassa tehnyt. Jotenkin suorastaan vastenmielistä, koska mun täytyy kohdata jotain, mitä en haluaisi kohdata. Ja olla jotain, mihin en ole tottunut - vihainen. Olen oppinut vanhemmiltani, että viha ja kiukku ovat "huonoja" tunteita ja niistä pitää päästä eroon. Terapeutti selitti, että kyse on väärinymmärreksestä kiukun ja aggression välillä: kiukku on normaali tunne, jota tarvitaan asioiden käsittelyyn. Aggressio on se ns. "huono" tunne, jos se suuntautuu muihin.

Mua pelottaa, että alan luisua taas kohti masennusta. Ainakin näinä viikkoina on ollut paljon "suisidaalisia ajatuksia" (kuten terapeutin lausunnossa asia muotoiltiin) ja tulevaisuus näyttää harmaalta. Kesästä näyttää tulevan paskin ikinä - ei mitään odotettavaa, ei vielä edes kesätyöpaikkaa. Jos saankin jonkun osa-aikaisen hanttihomman, niin mitä se auttaa? Ikävöin lääkkeitä. Ikävöin melkein jopa koulurutiineja. Tulen todennäköisesti olemaan paljon yksin, koska paras kaverini tässä kaupungissa on muualla kesän. Haaveilen jostain irtiotosta - vaikka vapaaehtoistyöleiristä ulkomailla, mutta kun opiskelijalle kesän tarkoitus on tehdä rahaa, ei kuluttaa sitä.