Terapeutti ehdotti muutama viikko sitten, että valitsisin jonkun teeman seuraaville viikoille / loppukeväälle. Siis esimerkiksi koulukiusaaminen, seksuaalisuus, äiti-suhde,... Valitsin tuon ensimmäisenä mainitun, koska se tuntui tärkeimmältä. Niinpä sitten kahtena ensimmäisenä kertana kertoilin sellaisista muistoista, joista ei oltu aiemmin juurikaan puhuttu. Kolmannella eli viime kerralla en oikein tiennyt, mistä puhua. Vie vain tietyn määrän kertoja käydä läpi mitä, kuka, missä ja milloin. Analysointi ja työstäminen onkin sitten vaikeampaa. Joskus kyllä lähden näiden muistojen myötä analysoimaan tilanteita menneisyydessä ja nykyisyydessä, mutta en tiedä viekö se tätä "paranemisprosessia" mitenkään eteenpäin.
Ymmärsin terapeutin puheista viime kerralla, että esimerkiksi näistä kiusaamismuistoista puhuessani mä puhun kuin olisin edelleen siinä tilanteessa. Että olisin ikään kuin unohtanut olevani aikuinen nyt. Ja toinen merkittävä huomio on se, että mä kerron ne tilanteet niin objektiivisesti kuin suinkin voin. Mä omaksuin jo aivan terapian alussa sellaisen mahdollisimman rehellisen ja objektiivisen kertojanäänen, koska ajattelin että siten terapeutti saa tietää parhaiten, mitä tapahtui. Kun kerron ikävistä muistoista, mun puheesta ei käy ilmi kiukku niitä kohtaan, jotka mua on kaltoin kohdelleet. Itken kyllä paljon.
Ehkä mä en muutenkaan tunne sitä kiukkua kovin voimakkaasti. Ehkä olen peräti yrittänyt tukehduttaa sen, koska monen vuoden ajan mun strategiani oli unohtaa kaikki kurjat muistot. Kiukku olisi palauttanut asioita mieleen. Terapeutti kuitenkin sanoo, että päästäkseni yli näistä menneisyyden ongelmista mun täytyisi tuntea kiukkua. En pystynyt siihen terapiasession aikana, se olisi tuntunut keinotekoiselta. Siksi terapeutti ehdottikin, että mä käsittelisin asiaa kirjoittamalla kirjeitä kiusaajilleni ja muille mua huonosti kohdelleille. (Sellaisia kirjeitä, joita ei postiteta.) Valitsin yhden henkilön, sen jonka nimi tuli ensimmäisenä mieleen. Sain kotitehtäväksi kirjoittaa kaksi versiota: ensimmäinen versio olisi sellainen, minkä saattaisin oikeastikin kirjoittaa. Sellainen, jossa en ole yrittänyt tuntea kiukkua. Se toinen versio olisi sitten vihaisempi.
Nyt tuntuu siltä, että tämän asian käsitteleminen ja kirjeiden kirjoittaminen on vaikeinta, mitä olen tässä terapiassa tehnyt. Jotenkin suorastaan vastenmielistä, koska mun täytyy kohdata jotain, mitä en haluaisi kohdata. Ja olla jotain, mihin en ole tottunut - vihainen. Olen oppinut vanhemmiltani, että viha ja kiukku ovat "huonoja" tunteita ja niistä pitää päästä eroon. Terapeutti selitti, että kyse on väärinymmärreksestä kiukun ja aggression välillä: kiukku on normaali tunne, jota tarvitaan asioiden käsittelyyn. Aggressio on se ns. "huono" tunne, jos se suuntautuu muihin.
Mua pelottaa, että alan luisua taas kohti masennusta. Ainakin näinä viikkoina on ollut paljon "suisidaalisia ajatuksia" (kuten terapeutin lausunnossa asia muotoiltiin) ja tulevaisuus näyttää harmaalta. Kesästä näyttää tulevan paskin ikinä - ei mitään odotettavaa, ei vielä edes kesätyöpaikkaa. Jos saankin jonkun osa-aikaisen hanttihomman, niin mitä se auttaa? Ikävöin lääkkeitä. Ikävöin melkein jopa koulurutiineja. Tulen todennäköisesti olemaan paljon yksin, koska paras kaverini tässä kaupungissa on muualla kesän. Haaveilen jostain irtiotosta - vaikka vapaaehtoistyöleiristä ulkomailla, mutta kun opiskelijalle kesän tarkoitus on tehdä rahaa, ei kuluttaa sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti