Pahoittelen, etten ole kirjoittanut. Koulu päättyi, ja muutaman viikon ajan tenttejä ja esseitä piisasi.
Terapiaa on nyt takana parisen kuukautta. Monista asioista ollaan jo puhuttu... Perheestä, kouluajoista, kiusaamisesta, yksinäisyydestä, seksi- ja seurustelukokemuksista ja vaikka mitä muusta. Olen tajunnut nyt ainakin sen, että olen valtavan kriittinen itseäni kohtaan. Jos jokin, ihan mikä tahansa, menee pieleen, syytän itseäni. Siis aivan kaikesta. Ja kuvittelen tietäväni jo valmiiksi, miten muut ihmiset käyttäytyisivät tai mitä he sanoisivat, jos tekisin asian X. Ja koska luulen tietäväni, miten ihmiset minua kohtelisivat, en uskalla ottaa sitä riskiä, että tulisin torjutuksi.
Mun itsetuntoni on niin pohjassa, että se menee melkein jo maan alle. En usko itseeni yhtään, enkä etenkään siihen, että kukaan voisi kiinnostua tai pitää musta, kun itsekin inhoan itseäni. Kun terapeutti kysyy niitä "miksi"-kysymyksiään, ja vastausta joutuu miettimään, huomaa itsekin ettei vastauksessa ole mitään järkeä - mun käsitys itsestäni on ihan vääristynyt. En osaa (vielä?) sanoa, mistä tällainen pohjaton itseinho johtuu. Onhan kokemuksilla merkityksensä... mutta itsepä olen omakuvani maalannut. Lähtökohdat on tällaiset, mutta kolmessa vuodessa tapahtuu tapahtuu pakostakin muutosta parempaan päin. Kerran kun ryvin epätoivossa ja puhuin itsetuhoisista ajatuksista ja kuolemasta ja toivottomuudesta, terapeutti sanoi jotain sinne päin että "sä et ehkä voi uskoa, että tilanne voi parantua, mutta mä olen nähnyt sen tapahtuvan muiden kohdalla jo monta kertaa". Mä luotan terapeuttiini kyllä. Yritän olla sille täysin rehellinen, mutta välillä tulee ihan pikkaisen kaunisteltua, jos jokin kuulostaa liian rumalta tai häpeälliseltä sanoa. Yritän päästä eroon kaikista estoista ja olla 100% rehellinen, mutta se on vaikeeta... Mä olen nimittäin valkoisten valheiden ja peitetarinoiden kruunamaton mestari. Hävettää myöntää, mutta olen epärehellinen mitä omiin tekemisiini tulee. Tarkoitan tällä sitä, että jos vaikka vietän viikonlopun sohvalla katsoen Ylämaan ketun jaksoja, niin kysyttäessä kerron käyneeni leffassa, nähneeni paria kaveria jne... Häpeän itseäni ja elämääni sellaisena kuin se on, ja yritän antaa paremman vaikutelman. No, tätä tekee varmaan moni. Tekeehän...?
Tänään terapeutti käytti sanaa irrallinen. Mä olen aina luullut olevani niin kovin itsenäinen ja riippumaton, kun lähdin esim. lukion jälkeen pariksi vuodeksi ulkomaille, ja olen aina hoitanut omat asiani itse. Ok, ehkä mä olenkin itsenäinen, mutta mä olen myös irrallinen: en uskalla tukeutua keneenkään ja olen ihan itsekseni vaan. Perheeni ei tiedä mun ongelmistani mitään, ne pitää mua järkevänä nuorena naisena joka pärjää elämässään, mikä on osaltaan totta. Päällisin puolin pärjään kyllä, mutta sisältä olen täysin paskana. Harva ystäväkään tietää. Viime aikoina terapiassa käyminen on ollut helpompi myöntää kuin alussa. Terapia on kuitenkin osa mun elämää kolmen vuoden ajan, enkä näe syytä peitellä sitä. Tuskinpa sen kuuleminen ketään säikäyttää.
Viime viikkojen fiilis on ollut hyvin pitkälti "vittu mitä paskaa". Mutta nyt on päivä päivältä enemmän kesä, ja lintujen laulu, aurinko ja vihreä luonto oikeasti piristävät. Pitäisi olla enemmän ulkona eikä homehtua tälle sohvalle...
