Kesä on sitten loppu. Siitä tulikin sitten loppuviimein ihan hyvä kesä. Elokuu eritoten on ollut hyvää aikaa. Isoin syy hyvään fiilikseen on ehdottomasti ollut uusi ihmissuhde. Mainitsin viime postauksessa nettideittailun, ja sitä kautta tuo poikaystävä löytyikin. Epävarmuuskriisejä on ollut, sellaista että tykkääkö se musta kuitenkaan, ja että kohta se varmaan jo muhun kyllästyy... Mutta enimmäkseen olo on ollut aika kevyt, jopa huoleton. Yleensä stressaan aina kaikesta, mutta muutamaan otteeseen tänä kesänä huomasin olevani melkein jopa onnellinen ja stressitön.
Onnellinen. Siinä vasta pelottava sana. En ole vähääkään taikauskoinen, mutta silti melkein tuntuu, että onnellisuuden ääneen tunnustaminen saisi sen karkaamaan tiehensä. En oikeastaan ole ihan varma siitä, mitä on olla onnellinen. Tiedän vaan, etten ole sitä viime vuosina ollut. Kesä 2010 oli onnellinen, siitä olen aika varma. Ehkä syksykin. Seuraavasta kesästä alkoi masennus. Sen jälkeen olen ollut korkeintaan elämääni tyytyväinen, hetkittäin.
En ole täysin varma siitä onnellisuudesta nytkään (koska varmasti vielä onnellisempikin voisi olla). Mutta ainakaan en ole ollut ahdistunut pitkään aikaan. Muutamana viikkona terapeutti on kysynyt, mitä on mielessä, ja olen vastannut ettei mitään, ja että viikko oli hyvä. Meni jopa kaksi viikkoa putkeen itkemättä. (Ennätys!) Kyllähän terapiassa sitten aina tonkimalla päästään asioiden juurelle, ja vaikkapa ihmissuhdepävarmuuksia ollaan käsitelty.
En vaan haluaisi onnellisuuteni ja hyvän fiilikseni riippuvan täysin toisesta ihmisestä. Mitä sitten käy, jos se jättää mut? Romahdanko takaisin yksinäiseen ahdistuneisuuteen? Syvemmälle vielä? Miksi en osaa olla onnellinen yksin?
Oli miten oli, ja kestäköön tämä suhde niin kauan kun on kestääkseen, minä voin hyvin nyt. Luulen, että suhteen toinen puoliskokin voi hyvin. Siitä ihmissuhteissa kai on kyse - että tehdään itsemme ja toinen onnelliseksi. Ja kun juuri nyt on hyvin, niin en kai minä enempää tarvitse.
