Taas on kolme kertaa takana. Niistä kahdella ekalla kerralla puhuimme aika paljon ystävyyssuhteistani. Muun muassa eräästä miespuolisesta, jonka kanssa minulla on ns. fuckbuddy-suhde. Asumme eri kaupungeissa ja näemme noin kerran puolessa vuodessa ja tapaamisiin sisältyy seksiä. Hän on minulle tärkeä ystävä ja voin puhua hänelle avoimemmin kuin oikeastaan kenellekään muulle. Terapeutti sai jotenkin minusta kaivettua sen tiedon, että kyllä, ehkä haluaisin jonkinlaisen ihan oikean parisuhteenkin hänen kanssaan, vaikka olenkin tyytynyt tähän kuvioon, koska en usko olevani tarpeeksi kiinnostava seurustelukumppaniksi jne jne itsetunto-ongelmia. Mua melkein suututti, kun terapeutti sen tiedon paljasti, koska luulin olevani ihan tyytyväinen tilanteeseen ja rooliini ongelmattomana kivana seksikaverinatyttönä. Ja tavallaan olenkin, ja ei, en missään tapauksessa aio kysyä häneltä asiasta. Nyt tää havainto vähän vaivaa mua. Pitäisikö kissa nostaa pöydälle? En missään tapauksessa haluaisi "pilata" meidän välejä millaan romantiikkapaskalla, mutta onko sekään hyvä etten mä salli itselleni jotain sellaista jota ehkä pohjimmiltani kuitenkin haluaisin? Tätä en vieläkään tiedä. Hautukoon ajatus vielä.
Viikko sitten puhuimme mm. eräästä naispuolisesta kaveristani, lapsuudenystävästä. Olemme etääntyneet aika lailla, ja se vähän vaivaa minua. Meillä tuntuu olevan vähän erilainen maailmankuva tätä nykyä. Terapeutti sai mut ajattelemaan, että se on hei itse asiassa ihan tavallista, että ihmiset alkaa kasvaa eri suuntaan, erilaisiksi ihmisiksi. Me ollaan hyvin muovautuvaisessa iässä, eikä ole kenenkään vika, että ystävyys ei ole samaa kuin ennen. Sitä tapahtuu.
Tänään palattiin koulukiusaamisjuttuihin. Kerroin erään esimerkin tapauksesta, joka oli jäänyt lähtemättömästi mieleen - niin kuin monet muutkin niistä muistoista, jotka kaikkein eniten yrittää unohtaa. Se oli semmoinen julkinen nöyryytys sekin tapaus, ja peräti mitään aavistamattoman opettajan silmien alla - sen ainoan opettajan, joka olisi asian huomatessaan siihen puuttunut. Puhuin siitä, miten opin yläasteen aikana näkymättömäksi. Miten mietin aina, että jos nyt odotan opettajaa tässä, niin kukaan ei pääse nälvimään mua, ja että jos menen liikkatunnille tätä kautta niin en joudu kohtaamaan niitä. Miten laskin jokaisen askeleeni ja olin niin piinaavan tietoinen aina kaikista ympärilläni - katsooko tuo, puhuuko se minusta, aikooko se sanoa jotain ääneen. Miten etenin seiniä pitkin ja yritin olla kiinnittämättä huomiota itseeni niin hyvässä kuin pahassakaan. Miten yritin kaikin voimin häivyttää itseni paikalta. Miten opettelin välinpitämättömän ilmeen. Nyt on iso työ siinä, että yritän tuoda itseni näkyväksi jälleen.
Ja lääkkeistä oli puhetta. Siitä, miten 16-kesäisenä sain bentsoja ja miten siitä ei onneksi mitään riippuvuutta tullut. Siitä, mitä nyt kannattaa käyttää niiden sijasta. Siitä, miten koen lääkkeiden auttavan.
Onneksi on terapia, tämä viikoittainen itkusessio. Saan puhua ja joku oikeasti kuuntelee! Katoin äsken Yle Areenalta Terapiassa-sarjan pari jaksoa. Siinä se terapeutti sanoi vähän tavalla kuin mun omanikin. "Sinusta ei aina tule tuntumaan samalta kuin mitä nyt." Se on jotenkin lohduttava ajatus, se että asiat menee parempaan suuntaan ajan kanssa. Ihan pakosti. Ja mäkin muutun ja opin. Itse ajattelen aina välillä sitä psalmin kohtaa "vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa". Tää on kai nyt se mun pimeä laaksoni.
