Kirjeitä

Kolmelle viime terapiakerralle olen kirjoittanut kolme kirjettä (tai neljä, tavallaan). Ensimmäisen kirjeen kahdessa eri versiossa oli siis tarkoitus ilmaista kiukkua erästä henkilöä kohtaan, joka ei mua varsinaisesti kiusannut, mutta joka oli kaverini ennen kuin hyppäsi kiusaajien kelkkaan. Kirje 1.0. kuvasti sitä, mitä saattaisin ehkä oikeastikin kirjoittaa. Ja koska mä aina välttelen konflikteja, niin aika laimea kirjehän siitä tuli. Rajuin kohta oli lopetus: "Sun oman ittesi takia mä toivon, että sä tiedät tehneesi väärin, kun kohtelit mua niin. Mä toivon, että sä koet edes vähän syyllisyyttä. Sun sietäisi." 

Kirje 1.1. (samalle henkilölle)  oli vähän kiukkuisempi, mutta edelleen hyvin virkamiesmäinen ja kylmän asiallinen. Terapeutti jäi ilmeisesti kaipaamaan jonkinlaista raivoa, ja kehotti mua kirjoittamaan kirjeen seuraavalle henkilölle käyttäen vaikka alatyylisiä ilmauksia ja kirosanoja tuomaan viestiin pontta. No mä sitten käytin niitä kirjeessä nro 2, eikä lopputulos ihan näyttänyt mun tekemältä, mutta oli se ainakin vihainen. Terapeutti sanoi, että mun tuotokseni toi sille mieleen Anna-Leena Härkösen. Itse en ole koskaan juuri välittänyt Härkösestä, joten en voinut ihan ottaa kommenttia kehuna (vaikka se oli ilmeisesti sellaiseksi tarkoitettu, terapeutti sanoi että kirjoitan hyvin). Kirosin kirjeessä pääkiusaajan alimpaan helvettiin, mutta en välttämättä tarkoittanut sanomaani. 

Kiukku on mulle todella vaikeaa. En ollut tajunnut sitä aiemmin. Vuosikausia mieluummin tukahdutin ne kielteiset tunteet ja vihan ennemmin kuin käsittelin niitä. Olin mieluummin ajattelematta ikäviä muistoja ylipäätään. Kirjeitä kirjoittaessa ja ääneen lukiessa itketti kyllä, mutta kiukkua mun äänessä tai eleissä ei kuulemma kuullut tai nähnyt. Olen aina pelännyt riitoja, suuttumista, konflikteja ja kiukkua. Jos ne suuntautuvat minuun, säikähdän ja käperryn kasaan. Mua ei opetettu puolustautumaan ja vastaamaan kiukkuun kiukulla, vaan raukkamaisella perääntymisellä. Tästä olen aika katkera vanhemmilleni. Terapeutti sanoo kuitenkin, että kiukkua voi oppia, ja että nämä kirjeet olivat juurikin harjoitusta siihen.

Kirje numero 3 oli suunnattu yleisesti sortajilleni. Sen tehtävänantona oli "paljastaa salajuoni"; näyttää että olen huomannut kiusaajien motiivit ja yritykset ja että näen nyt selvästi, mitä tapahtui. Kyhäsin kirjeen puoli tuntia ennen terapiasessiota, koska olin vältellyt sen tekemistä siihen asti. Sen kirjoittaminen kyllä auttoi mua näkemään kiusaajien motiiveja, kun en ollut niitä aiemmin juuri ajatellut. Tosielämässä en tietenkään saa koskaan tietää, mikä juuri oli kenenkin motiivina, mutta ainakin voin perustellusti olettaa syiden olleen mm. oman egon ja imagon pönkittäminen, huomion kääntäminen muihin oman itsen sijasta, epävarmuus ja huono itsetunto jne. Toisin sanoen, vika ei ollut minussa. Vika ei ole kiusatussa, ja ketä tahansa voidaan kiusata. Jos joku haluaa olla vittumainen ja häpäistä toisia, aihe löytyy aina: vaatteet, ulkonäkö, perhetausta, uskonto, you name it.

Se kirjeistä. Arkielämään on kuulunut ylä- ja alamäkeä viime viikkoina. Hetkeksi piristyin, kun kävin opintoneuvojalla juttelemassa opintojen suunnasta. Sain puhtia siitä, että tulevaisuus näytti hetken selkeämmältä. Sekin piristi, että sain kutsun kahteen työhaastatteluun. Ne haastattelut eivät kuitenkaan menneet ihan putkeen enkä saanut ainakaan toista paikkaa. Olen siis edelleen siinä tilanteessa, että joudun siivoushommiin tänä kesänä. Siihen nähden, että olen 23-vuotias korkeakouluopiskelija jonka CV hätinä mahtuu enää yhdelle paperiarkille, on aika säälittävää etten ole saanut mitään muita töitä. Hävettää kertoa, että kesätyöni on vain siivouksen parissa, kun olen tehnyt ikäisekseni aika paljon erilaisia hommia. On jotenkin nöyryyttävää, kun sukulaiset selvästi säälivät. Vai kuvittelenko mä taas? Ehkä ne eivät edes ajattele mun epäonnistuneen, mä vaan itse vainoharhaisesti luulen niin.