Oho. Elokuu? Tästäpä tulikin taas uusi bloggaustauon ennätys... eikun... ei ees tullut. Olen virallisesti maailman laiskin bloggaaja.
Syksy oli oikein hyvä. Sanoin ensimmäistä kertaa "minä rakastan sinua". Opin hitaasti kertomaan hänelle myös murheistani, niistä oikeista. Aloin luottaa yhä enemmän. Aloin uskoa, että mua voi rakastaa.
Terapiassa ei käsitelty enää niin raskaita aiheita kuin ensimmäisen vuoden aikana. Itkin paljon vähemmän. Puhuin aika paljon parisuhteesta ja sen mukanaan tuomista ajatuksista ja epävarmuuksistakin. Tuollaisessa parisuhteessa oleminen on nimittäin mulle ihan uutta. Osa niistä pikkukriiseistä tuntuu aika triviaaleilta nyt, mutta se oli varmaan normaali osa prosessia.
Vuodenvaihteessa lähdin vaihto-opiskelemaan. Terapia jäi siis noin puolen vuoden tauolle. Jatkamme varmaan kesäkuussa. En etsi asiassa tiedä, jatkanko terapiaa kolmannella vuodella. Se ei mielestäni ole aivan välttämätöntä. Kun palaan Suomeen, minulla on toista terapiavuotta käyttämättä vielä 2-3 kuukauden edestä. Uskon, että olen jo tänä aikana saanut aika paljon työkaluja ja selviytymiskeinoja huonoihin hetkiin. Olen onnellinen, ja alan olla enemmän sinut menneisyyteni kanssa. En käytä lääkkeitä, ja pärjään hyvin. Olen muuttanut ajatusmallejani, ja tunnistan ne entiset ja haitalliset. Huonoja hetkiäkin on, mutta aika vähän. Niin vähän, että se on pelkästään normaalia.
Jos lopetan terapian kesän jälkeen, jään kyllä varmasti kaipaamaan viikoittaisia tapaamisia terapeutin kanssa. Mutta jos ne eivät enää ole mulle välttämättömyys, keksin kyllä muitakin käyttötapoja sille noin 1000 eurolle, mikä vuodessa terapiaan kuluu. Se on ehdottomasti ollut money well spent, jonka perään en ole hetkeäkään haikaillut, mutta jatkossa...
Kiirehdinkö mä asioiden edelle? Pitää puhua tästä terapeutin kanssa kun palaan, voi olla että se onkin sitä mieltä että mä tarvisin kolmannen vuoden vielä. Katellaan. Elämä on kivaa nyt. :)
Sulla on kyllä hienosti tapahtunut edistystä :) Saanko kysyä, että millä tavalla koet terapian hyödyttäneen sinua eniten? Auttoiko pelkästään se, että sait sanoa asioita ääneen ja oli joku joka kuunteli, vai oliko psykologilla itsellään aktiivinen rooli: teettikö hän harjoituksia/tehtäviä tai puhuiko itse, kommentoiko kertomiisi asioihin, antoiko neuvoja...? Eli tuliko apu jo puhumisesta itsestään vai veikö psykologi sinua jotenkin aktiivisesti prosessin lävitse ja eteenpäin?
VastaaPoistaKysyn siksi, että mulla on aika samanlainen tilanne kuin sinullakin (yo-opiskelija, jännitystä sos. tilanteissa, masentumista, traumoja kouluajoilta), ja YTHS:n psykologi suositteli psykiatrin juttusilla käyntiä ja seuraavana askeleena sitten sitä pitkää terapiaa. Olen kuitenkin jossain määrin skeptinen pidemmän terapian hyödyistä omalla kohdallani - aloin ensin kirjoittaa tähän romaania itsestäni ja terapian herättämistä kysymyksistä, mutta ehkäpä sitä ei ole tarkoituksenmukaista julkaista :D - joten olisin tosi kiinnostunut kuulemaan siitä, mitkä konkreettiset asiat terapiaprosessissa sitten olivat ne jotka aiheuttivat muutoksen parempaan. Vai voiko tällaisia konkreettisia apua tuovia asioita edes erotella, eli pitäisikö terapiaa ajatella kokonaisuutena, prosessina jonka merkityksen voi ymmärtää vasta kun sen on käynyt läpi?
Kiitti kommentista! Hyvä kysymys. Jos voin nostaa yhden asian terapiassa ylitse muiden, niin ne oivallukset, joita syntyi puhuessa ja terapeutin kysymyksiin vastatessa. Toisin sanoen, asioiden ääneen sanominen ja omien tunteiden sanoiksi pukeminen auttoi selkiyttämään ajatuksia. Ääneen sanominen teki asioista myös jotenkin "hallittavampia", ja joskus alkoi jopa huvittaa, kun huomasi miten naurettavia jotkin pelot ja ajatukset oikeastaan olivat. Oivalsin siis asioita eri lailla, kun puhuin toiselle ihmiselle. Ja lisäksi terapeutti esitti aika paljon kysymyksiä, aika usein "miksi"-alkuisia: "Miksi sä luulet että poikaystäväsi ajattelisi susta noin?"; "Mikä saa sut ajattelemaan, että sulta vaaditaan täydellistä suoritusta?" Jotain tuollasia, yleensä aika vaikeita, koska ne edusti sellaisia näkökulmia, mitä en itse tulisi ajatelleeksi, eikä mulla ollut valmiita vastauksia. Jouduin tosiaan miettimään ja kyseenalaistamaan tiettyjä oletuksiani ja ajatusmallejani. Voisi kai sanoa, että terapeutti johdatteli mua kysymyksillään miettimään asioita eri tavalla. Usein jouduin myöntämään, etten keksinyt mitään järkevää syytä joillekin epäluuloille tai oletuksille, olin vaan kehitellyt ne päässäni ja alkanut uskoa niihin. Terapeutti puhui myös itse aika paljon, esimerkiksi muistutti mua siitä, miten tavallista on että mun ikäisillä ja mun taustan omaavilla ihmisillä on tiettyjä epävarmuuksia. Se auttoi, kun tajusi, ettei omat ongelmat ja epävarmuudet oo niin poikkeuksellisia, vaan niitä on muillakin, monilla jopa, vaikkei niistä ääneen puhuttaisikaan. Terapeutti toimi siis sellasena järjen äänenä, ja palautti mut maan pinnalle, kun olin liikaa paisutellut jotain asiaa omassa päässäni. Joskus (/usein) terapeutti puki sanoiksi jonkin tunteen, jota en itse osannut täysin selittää. Se teki ajatuksista kokonaisempia. Terapeutin rooli oli aktiivinen, ja sellaista juuri halusinkin ja siksi valitsin kognitiivisen psykoterapian. Sain jokusen neuvonkin, mutta terapia ei ollut sitä, että terapeutti olisi kertonut mulle mitä tehdä ja miten, vaan johdatteli mua havaitsemaan asioita itse.
PoistaJossain vaiheessa oli jotain pieniä tehtäviä myös, esim. kirjasin fiiliksiäni ylös pieneen vihkoon, tai tarkkailin jotain asiaa viikon ajan, tai kirjoitin kirjeitä (joita ei siis lähetetty)... mutta ei niitä niin paljon ollut loppujen lopuksi. En kokenut niitä omalla kohdallani hurjan hyödyllisiksi, mutta kyllä niistäkin aina jotain oivalluksia syntyi.
Ja toki auttoi sekin, että oli ammattilainen jolle puhua; ei tarvinnut pelätä samalla lailla kuin ystävien kanssa, että avautuminen olisi muuttanut suhdetta johonkin suuntaan. Tarkotan tällä sitä, että sain ihan huoletta parkua räkä poskella ja soperrella puolikkaita lauseita ja tuijottaa koko session ajan vaikka roskakoria, eikä tarvinnut välittää siitä mitä terapeutti musta ajattelee. Se on ammattilainen, joten sen henkilökohtaiset ajatukset minusta on toisarvoisia.
Olin itsekin aika skeptinen terapiaan menemisestä vielä YTHS:n psykologin keskustelun jälkeen, mutta siitä huolimatta menin psykiatrin vastaanotolle. Siellä se jotenkin kirkastui, että taidan tarvita apua, ja että kokeillaan tätä terapiaa nyt. En tiedä sun tilanteesta, joten en tiedänkö uskallanko suositella pitkää terapiaa, mutta mulle itselleni se on ollut erittäin hyödyllistä ja eheyttävää. Jospa kokeilisit ainakin sitä psykiatria? Hän kuitenkin arvioi terapian tarvetta ihmisillä jatkuvasti, ja käynti voisi selkiyttää ajatuksiasi.
Toivottavasti vastasin sun kysymykseen jotenkin. Kysy ehdottomasti lisää jos haluat, vastaan oikein mielelläni! :) Ja jos alat joskus käydä terapiassa, ja vaikka pitää aiheesta blogia, niin kerro ihmeessä! :)
Moi anonyymi ja Ilona. Kiva Ilona kun palasit kirjoittamaan kuulumisia!
VastaaPoistaMä olin myös ennen psykoterapian aloittamista YTHS:n psykologilla käydessä kovin skeptinen sen suhteen, onko terapiasta mitään hyötyä mun kohdalla. Onneksi kuitenkin päädyin terapiaan, se pelasti mun elämän! Söin kyllä vuoden masennuslääkkeitä, mutta ne vain auttoivat ahdistukseen, ei parantanut masennusta, johon taas vain terapia auttoi.
Mä valitsin psokoanalyyttisen/psykodynaamisen terapiasuuntauksen, mutta mitä olen lueskellut vuosien aikana kokemuksista kognitiivisesta ja psykoanalyyttisesta psykoterapiasta, voi terapia käytännössä olla hyvin samankaltaista. Pääasia, että potilaan ja terapeutin suhde tuntuu hyvältä. Itselläni ei kyllä ollut minkäänlaisia tehtäviä, vaan terapiani oli hyvin analyyttisen mallin mukaista; vain puhetta. Terapeuttini ei kuitenkaan ollut passiivinen kuuntelija, vaan otti aktiivisesti osaa keskusteluun. Juurikin ne "miksi.." ja "miltä tuntuu..." kysymykset johdatti mut tärkeimpien oivallusten luo.
Kaikkia terapia ei auta, joten tällainen maallikko ei tosiaan voi sitä tuntemattomille suositella, mutta oma kokemukseni on niin hyvä, että melkein tekisi mieli kuitenkin suositella. Toivottavsti jotain sopivaa apua löytyy!