angstivaroitus

Tämä blogi on nykyisellään sangen hyödytön. Rupesin tätä kirjoittamaan, että jälkikäteen voisin katsoa, mistä olen terapeutin kanssa puhunut ja miten edistystä on tapahtunut. Pitäisi siis kirjoittaa joka terapiakäynnin jälkeen, ja heti, etteivät asiat pääsisi haalistumaan mielestä. Terapeutti on saanut mut näkemään uusin silmin monen monta asiaa, ja pelottaa että unohdan ne (tai ainakin osan) jollen kirjaa niitä ylös.

Terapeutti oli nyt tosin kuukauden lomalla, joten senkään puolesta en ole kirjoittanut mitään. Huomiseksi on taas sovittu aika. Lomaa edeltävällä kerralla terapeutti ehdotti, että ottaisin jonkun projektin siksi ajaksi, kun emme tapaa. Häpeäkseni en ole oikein saanut aikaan mitään. Yksi projekteista oli keikkaseuran hankkiminen erääseen konserttiin. Mullahan on ikuinen pelko siitä, että häiritsen ihmisiä ja tuhlaan heidän aikaansa ja vaikutan säälittävältä yksinäiseltä raukalta, jos pyydän jotakuta jonnekin. Kovin typerää, mutta niin alhaalla mun itseluottamukseni on. No, se keikkaseura järjestyi niin että sanoin kaverille että keikka kiinnostaisi, ja se vastasi että "hei mä voisin varmaan tulla sinne". En siis oikeastaan tehnyt itse mitään. Sitten oli pari muutakin projektia; kiinnostavimpaan työkaveriin tutustuminen - very little progress - ja yleisluontoinen yritys olla sosiaalisempi - no progress at all.

En mä ihan pelkästään ole viettänyt lomaa peiton alla masentuneena: hankin salikortin. Se maksoi niin paljon, etten raaski olla käymättä - ja se oli suunnitelmakin. Vihaan kroppaani, etenkin peppu-vatsa -osastoa, ja yritän nyt edes sitä osa-aluetta saada vähän kondikseen. Olen vaan ihan ekalta luokalta asti vihannut liikunnantunteja, joten motivaatiossa on suuria ongelmia...

Viime terapiakerralta muistan sen, että puhuttiin vanhemmista, ja miten paljon omat vanhemmat vaikuttaa siihen, millanen ihmisestä tulee. Mä taidan olla vähän katkera siitä, miten omaksi kuvakseen vanhemmat ovat mut kasvattaneet - sulkeutuneeksi, ujoksi, ikuiseksi ulkopuoliseksi. Terapeutin mielestä olis hyvä, jos kertoisin vanhemmilleni että olen masentunut, syön masennuslääkkeitä ja käyn terapiassa. Mutta musta jotenkin tuntuu etten kykene siihen. En haluaisi huolestuttaa vanhempia, ja olen muutenkin niin eri taajuudella niiden kanssa... Mitä siitä hyötyisi? Voin vaan kuvitella ne huolestuneet katseet ja hössötyksen, ja silkkihansikkain käsittelyn. Haluan vaan että mua kohdellaan normaalisti, eikä mun vanhemmat - no äiti ainakaan - ole kykeneväinen siihen. Isälle voisinkin kertoa, mutta en voisi kertoa vain toiselle ja jättää kertomatta toiselle, koska ilmitullessaan asia aiheuttaisi riitoja ja kyräilyä. Hohhoi. Toistaiseksi siis vaikenen ja pidän kaiken itselläni, mutta vähän se kalvaa mieltä, että onhan mun joskus kerrottava, ja mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä enemmän ne loukkaantuvat. Eikö se ole jonkin sortin loukkaus, ja oma lapsi kertoo että hei, mä olen käyttänyt mielialalääkkeitä tässä jo 6-7 vuotta, ja joo, en luottanut teihin niin paljon että olisin yhtään aikaisemmin kertonut... Joo mua on koulukiusattukin, enkä kertonut siitäkään. Enkä yhtään mistään. (Olen joskus itsekin hämmästynyt kun huomaan terapeutille kertoessani, että omat vanhempani eivät oikeastaan tiedä musta mitään.)

Masennus on sairaus, ja siitä voi parantua. Siitä tiedosta huolimatta tulevaisuus näyttää synkältä. Mä olen ollut tällainen jo kauan, voinko mä muuttua? Voinko mä olla joskus onnellinen, kun en edes muista, miltä se tuntuu? Joskus melkein toivon, että perheeni kuolisi auto-onnettomuudessa, koska silloin mulla ei olisi enää ketään, jonka takia pitäisi jaksaa elää. Uuh, synkkää. Paskaa. Epäkypsää. Mutta kun tää ei ole mitään elämää, mitä mä elän.