Eka kerta takana

Viime torstaina se ensimmäinen terapiakerta sitten oli. Jäi aika hyvä fiilis, odottava. Huomenna mulla onkin jo seuraava aika.

Ekat parisenkymmentä minuuttia mietittiin vähän terapian tavoitteita ja muuta yleisempää, sekä ihan käytännön juttuja (seuraavia aikoja jne). Sitten terapeutti kysyi jotain, en muista mitä, mutta rupesin kuitenkin kertomaan isoimmista ongelmistani isoimpien traumojen kautta. Itkuksihan se tietysti meni, ja aika hallitsemattomasti kaadoin terapeutin niskaan kaikki ongelmani isona möykkynä. Jotenkin se meni niin, että kun pääsin vauhtiin ja sain sanottua ääneen yhden asian, jota en ole koskaan yhdellekään sielulle kertonut, niin sitten kerroin toisenkin. Ja kolmannen. Ja samalla tuijotin mattoa, kun en pystynyt terppaan katsomaan samanaikaisesti kun puhuin, ja myttäsin nenäliinoja, ja kuten todettua, paruin hillitsemättömästi. Se antoi mun puhua, mutta pisti sitten vähän lopussa lempeästi ruotuun, kun aika alkoi loppua ja näytti varmasti siltä että mä olisin vaan jatkanut ja jatkanut raivoisaa yksinpuheluani. Vähän sekava eka kerta siis, mutta lupaava.

Onpa helpottavaa, kun ei tarvitse näytellä onnistunutta. Kun voi myöntää kaiken paskan, vaikka hävettääkin, koska se on ammattilainen. Ja korvapari.

Huomenaamulla mulla on siis seuraava aika. Ja sen jälkeen multa poistetaan viimeinen (!) viisaudenhammas... Sitten mulla on kaksi luentoa, joista ekalla pitää puhua aika paljon ja toisella pitää kahdenkymmenen minuutin suullinen esitelmä. :D Mitähän siitä tulee? Sitten vielä illaksi töihin, ja sielläkin pitää puhua asiakkaille, mutta siinä vaiheessa artikulointi onkin varmaan jo helpompaa. Hyvää tässä on se, ettei esitelmän pitäminen jännitä niin paljon, kun on muutakin jänskätettävää.