Pimeä laakso

Taas on kolme kertaa takana. Niistä kahdella ekalla kerralla puhuimme aika paljon ystävyyssuhteistani. Muun muassa eräästä miespuolisesta, jonka kanssa minulla on ns. fuckbuddy-suhde. Asumme eri kaupungeissa ja näemme noin kerran puolessa vuodessa ja tapaamisiin sisältyy seksiä. Hän on minulle tärkeä ystävä ja voin puhua hänelle avoimemmin kuin oikeastaan kenellekään muulle. Terapeutti sai jotenkin minusta kaivettua sen tiedon, että kyllä, ehkä haluaisin jonkinlaisen ihan oikean parisuhteenkin hänen kanssaan, vaikka olenkin tyytynyt tähän kuvioon, koska en usko olevani tarpeeksi kiinnostava seurustelukumppaniksi jne jne itsetunto-ongelmia. Mua melkein suututti, kun terapeutti sen tiedon paljasti, koska luulin olevani ihan tyytyväinen tilanteeseen ja rooliini ongelmattomana kivana seksikaverinatyttönä. Ja tavallaan olenkin, ja ei, en missään tapauksessa aio kysyä häneltä asiasta. Nyt tää havainto vähän vaivaa mua. Pitäisikö kissa nostaa pöydälle? En missään tapauksessa haluaisi "pilata" meidän välejä millaan romantiikkapaskalla, mutta onko sekään hyvä etten mä salli itselleni jotain sellaista jota ehkä pohjimmiltani kuitenkin haluaisin? Tätä en vieläkään tiedä. Hautukoon ajatus vielä.

Viikko sitten puhuimme mm. eräästä naispuolisesta kaveristani, lapsuudenystävästä. Olemme etääntyneet aika lailla, ja se vähän vaivaa minua. Meillä tuntuu olevan vähän erilainen maailmankuva tätä nykyä. Terapeutti sai mut ajattelemaan, että se on hei itse asiassa ihan tavallista, että ihmiset alkaa kasvaa eri suuntaan, erilaisiksi ihmisiksi. Me ollaan hyvin muovautuvaisessa iässä, eikä ole kenenkään vika, että ystävyys ei ole samaa kuin ennen. Sitä tapahtuu.

Tänään palattiin koulukiusaamisjuttuihin. Kerroin erään esimerkin tapauksesta, joka oli jäänyt lähtemättömästi mieleen - niin kuin monet muutkin niistä muistoista, jotka kaikkein eniten yrittää unohtaa. Se oli semmoinen julkinen nöyryytys sekin tapaus, ja peräti mitään aavistamattoman opettajan silmien alla - sen ainoan opettajan, joka olisi asian huomatessaan siihen puuttunut. Puhuin siitä, miten opin yläasteen aikana näkymättömäksi. Miten mietin aina, että jos nyt odotan opettajaa tässä, niin kukaan ei pääse nälvimään mua, ja että jos menen liikkatunnille tätä kautta niin en joudu kohtaamaan niitä. Miten laskin jokaisen askeleeni ja olin niin piinaavan tietoinen aina kaikista ympärilläni - katsooko tuo, puhuuko se minusta, aikooko se sanoa jotain ääneen. Miten etenin seiniä pitkin ja yritin olla kiinnittämättä huomiota itseeni niin hyvässä kuin pahassakaan. Miten yritin kaikin voimin häivyttää itseni paikalta. Miten opettelin välinpitämättömän ilmeen. Nyt on iso työ siinä, että yritän tuoda itseni näkyväksi jälleen.

Ja lääkkeistä oli puhetta. Siitä, miten 16-kesäisenä sain bentsoja ja miten siitä ei onneksi mitään riippuvuutta tullut. Siitä, mitä nyt kannattaa käyttää niiden sijasta. Siitä, miten koen lääkkeiden auttavan.

Onneksi on terapia, tämä viikoittainen itkusessio. Saan puhua ja joku oikeasti kuuntelee! Katoin äsken Yle Areenalta Terapiassa-sarjan pari jaksoa. Siinä se terapeutti sanoi vähän tavalla kuin mun omanikin. "Sinusta ei aina tule tuntumaan samalta kuin mitä nyt." Se on jotenkin lohduttava ajatus, se että asiat menee parempaan suuntaan ajan kanssa. Ihan pakosti. Ja mäkin muutun ja opin. Itse ajattelen aina välillä sitä psalmin kohtaa "vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa". Tää on kai nyt se mun pimeä laaksoni.

En ole vielä valmis ihminen

...vaikka luulin, että päältä parikymppisenä olisin jo se, mitä olisin loppuelämäni. Valmis, vain hienosäätöä vailla. Mutta se ei kuulemma olekaan niin, ja se tieto lohduttaa. Tulen muovautumaan ja muuttumaan etenkin 20-30 ikävuoden välissä vaikka kuinka. Saan terapiasta keinoja selvitä niistä asioista, mitä elämä mun eteen asettaa. Kai tässä on vielä toivoa, että musta saadaan jonkinlainen toimiva kokonaisuus. Mutta aikaa se vie...

Viimeisen 3 käynnin 'teemana' on vähän ikään kuin ollut se, miten mä näen ja itselleni selitän erilaiset tilanteet. Terapeutti on huomauttanut, ja olen sitten itsekin alkanut kiinnittää siihen huomiota, että tulkitsen aina olevani kaikkeen syypää, alku ja juuri, aiheuttaja. Unohdan muiden ihmisten osuuden niin hyvässä kuin pahassakin, vaikka kaikki lopputulokset ovat kaikkien osapuolten summa. Esimerkki: joskus puolitoista vuotta sitten kävin tapaamassa vähän päälle vuoden ikäistä kummipoikaani, ja se reissu meni kaikin puolin pieleen. Kummipoika roikkui kiinni isässään ja pelkäsi mua, minä olin kiusaantunut, samoin kuin varmaan lapsen isä. Olimme poissa lapsen kotoa, lapsen äiti ei ollut paikalla. Lähdin tapaamisesta aika paskalla fiiliksellä pois ja syytin tietysti itseäni: minä en osaa olla lasten kanssa, en osaa heittäytyä leikkimään muiden aikuisten ollessa läsnä. En ottanut huomioon lapsen ikää, tilannetta, lapsen isän käyttäymistä... Näin tilanteen omana tappionani.

Tämä pätee kaikkeen. Olen armoton itselleni. Sätin ja kiukkuan, suurentelenkin omia epäonnistumisiani. Kritisoin itseäni kaikesta. Asenteen ja ajatusmallien pitää muuttua, mutta ne ovat olleet jo kauan samanlaisia,  joten työnsarkaa riittää. Itsetuntoni on ihan nollassa, kuten olen varmaan aiemminkin täällä todennut.

Olen nyt parin viikon ajan pitänyt sellaista 'mielialavihkoa'. Terapeutti pyysi että kirjoittaisin ylös niin hyvät kuin huonotkin hetket, että voidaan sitten niitä tarkastella ja huomioida, että millaiset tilanteet koen vaikeina jne. En ole kirjoittanut kuin pari kertaa viikossa, koska enimmäkseen elämä soljuu suorastaan huomaamatta eteenpäin, peruspaskasti :). No, tämä vihkon pitäminen on joka tapauksessa hyvä juttu. Se että tiedostan vähän paremmin, mikä aiheuttaa ne masennuksen syvimmät hetket.

angstivaroitus

Tämä blogi on nykyisellään sangen hyödytön. Rupesin tätä kirjoittamaan, että jälkikäteen voisin katsoa, mistä olen terapeutin kanssa puhunut ja miten edistystä on tapahtunut. Pitäisi siis kirjoittaa joka terapiakäynnin jälkeen, ja heti, etteivät asiat pääsisi haalistumaan mielestä. Terapeutti on saanut mut näkemään uusin silmin monen monta asiaa, ja pelottaa että unohdan ne (tai ainakin osan) jollen kirjaa niitä ylös.

Terapeutti oli nyt tosin kuukauden lomalla, joten senkään puolesta en ole kirjoittanut mitään. Huomiseksi on taas sovittu aika. Lomaa edeltävällä kerralla terapeutti ehdotti, että ottaisin jonkun projektin siksi ajaksi, kun emme tapaa. Häpeäkseni en ole oikein saanut aikaan mitään. Yksi projekteista oli keikkaseuran hankkiminen erääseen konserttiin. Mullahan on ikuinen pelko siitä, että häiritsen ihmisiä ja tuhlaan heidän aikaansa ja vaikutan säälittävältä yksinäiseltä raukalta, jos pyydän jotakuta jonnekin. Kovin typerää, mutta niin alhaalla mun itseluottamukseni on. No, se keikkaseura järjestyi niin että sanoin kaverille että keikka kiinnostaisi, ja se vastasi että "hei mä voisin varmaan tulla sinne". En siis oikeastaan tehnyt itse mitään. Sitten oli pari muutakin projektia; kiinnostavimpaan työkaveriin tutustuminen - very little progress - ja yleisluontoinen yritys olla sosiaalisempi - no progress at all.

En mä ihan pelkästään ole viettänyt lomaa peiton alla masentuneena: hankin salikortin. Se maksoi niin paljon, etten raaski olla käymättä - ja se oli suunnitelmakin. Vihaan kroppaani, etenkin peppu-vatsa -osastoa, ja yritän nyt edes sitä osa-aluetta saada vähän kondikseen. Olen vaan ihan ekalta luokalta asti vihannut liikunnantunteja, joten motivaatiossa on suuria ongelmia...

Viime terapiakerralta muistan sen, että puhuttiin vanhemmista, ja miten paljon omat vanhemmat vaikuttaa siihen, millanen ihmisestä tulee. Mä taidan olla vähän katkera siitä, miten omaksi kuvakseen vanhemmat ovat mut kasvattaneet - sulkeutuneeksi, ujoksi, ikuiseksi ulkopuoliseksi. Terapeutin mielestä olis hyvä, jos kertoisin vanhemmilleni että olen masentunut, syön masennuslääkkeitä ja käyn terapiassa. Mutta musta jotenkin tuntuu etten kykene siihen. En haluaisi huolestuttaa vanhempia, ja olen muutenkin niin eri taajuudella niiden kanssa... Mitä siitä hyötyisi? Voin vaan kuvitella ne huolestuneet katseet ja hössötyksen, ja silkkihansikkain käsittelyn. Haluan vaan että mua kohdellaan normaalisti, eikä mun vanhemmat - no äiti ainakaan - ole kykeneväinen siihen. Isälle voisinkin kertoa, mutta en voisi kertoa vain toiselle ja jättää kertomatta toiselle, koska ilmitullessaan asia aiheuttaisi riitoja ja kyräilyä. Hohhoi. Toistaiseksi siis vaikenen ja pidän kaiken itselläni, mutta vähän se kalvaa mieltä, että onhan mun joskus kerrottava, ja mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä enemmän ne loukkaantuvat. Eikö se ole jonkin sortin loukkaus, ja oma lapsi kertoo että hei, mä olen käyttänyt mielialalääkkeitä tässä jo 6-7 vuotta, ja joo, en luottanut teihin niin paljon että olisin yhtään aikaisemmin kertonut... Joo mua on koulukiusattukin, enkä kertonut siitäkään. Enkä yhtään mistään. (Olen joskus itsekin hämmästynyt kun huomaan terapeutille kertoessani, että omat vanhempani eivät oikeastaan tiedä musta mitään.)

Masennus on sairaus, ja siitä voi parantua. Siitä tiedosta huolimatta tulevaisuus näyttää synkältä. Mä olen ollut tällainen jo kauan, voinko mä muuttua? Voinko mä olla joskus onnellinen, kun en edes muista, miltä se tuntuu? Joskus melkein toivon, että perheeni kuolisi auto-onnettomuudessa, koska silloin mulla ei olisi enää ketään, jonka takia pitäisi jaksaa elää. Uuh, synkkää. Paskaa. Epäkypsää. Mutta kun tää ei ole mitään elämää, mitä mä elän.

22.5.

Pahoittelen, etten ole kirjoittanut. Koulu päättyi, ja muutaman viikon ajan tenttejä ja esseitä piisasi.

Terapiaa on nyt takana parisen kuukautta. Monista asioista ollaan jo puhuttu... Perheestä, kouluajoista, kiusaamisesta, yksinäisyydestä, seksi- ja seurustelukokemuksista ja vaikka mitä muusta. Olen tajunnut nyt ainakin sen, että olen valtavan kriittinen itseäni kohtaan. Jos jokin, ihan mikä tahansa, menee pieleen, syytän itseäni. Siis aivan kaikesta. Ja kuvittelen tietäväni jo valmiiksi, miten muut ihmiset käyttäytyisivät tai mitä he sanoisivat, jos tekisin asian X. Ja koska luulen tietäväni, miten ihmiset minua kohtelisivat, en uskalla ottaa sitä riskiä, että tulisin torjutuksi.

Mun itsetuntoni on niin pohjassa, että se menee melkein jo maan alle. En usko itseeni yhtään, enkä etenkään siihen, että kukaan voisi kiinnostua tai pitää musta, kun itsekin inhoan itseäni. Kun terapeutti kysyy niitä "miksi"-kysymyksiään, ja vastausta joutuu miettimään, huomaa itsekin ettei vastauksessa ole mitään järkeä - mun käsitys itsestäni on ihan vääristynyt. En osaa (vielä?) sanoa, mistä tällainen pohjaton itseinho johtuu. Onhan kokemuksilla merkityksensä... mutta itsepä olen omakuvani maalannut. Lähtökohdat on tällaiset, mutta kolmessa vuodessa tapahtuu tapahtuu pakostakin muutosta parempaan päin. Kerran kun ryvin epätoivossa ja puhuin itsetuhoisista ajatuksista ja kuolemasta ja toivottomuudesta, terapeutti sanoi jotain sinne päin että "sä et ehkä voi uskoa, että tilanne voi parantua, mutta mä olen nähnyt sen tapahtuvan muiden kohdalla jo monta kertaa". Mä luotan terapeuttiini kyllä. Yritän olla sille täysin rehellinen, mutta välillä tulee ihan pikkaisen kaunisteltua, jos jokin kuulostaa liian rumalta tai häpeälliseltä sanoa. Yritän päästä eroon kaikista estoista ja olla 100% rehellinen, mutta se on vaikeeta... Mä olen nimittäin valkoisten valheiden ja peitetarinoiden kruunamaton mestari. Hävettää myöntää, mutta olen epärehellinen mitä omiin tekemisiini tulee. Tarkoitan tällä sitä, että jos vaikka vietän viikonlopun sohvalla katsoen Ylämaan ketun jaksoja, niin kysyttäessä kerron käyneeni leffassa, nähneeni paria kaveria jne... Häpeän itseäni ja elämääni sellaisena kuin se on, ja yritän antaa paremman vaikutelman. No, tätä tekee varmaan moni. Tekeehän...?

Tänään terapeutti käytti sanaa irrallinen. Mä olen aina luullut olevani niin kovin itsenäinen ja riippumaton, kun lähdin esim. lukion jälkeen pariksi vuodeksi ulkomaille, ja olen aina hoitanut omat asiani itse. Ok, ehkä mä olenkin itsenäinen, mutta mä olen myös irrallinen: en uskalla tukeutua keneenkään ja olen ihan itsekseni  vaan. Perheeni ei tiedä mun ongelmistani mitään, ne pitää mua järkevänä nuorena naisena joka pärjää elämässään, mikä on osaltaan totta. Päällisin puolin pärjään kyllä, mutta sisältä olen täysin paskana. Harva ystäväkään tietää. Viime aikoina terapiassa käyminen on ollut helpompi myöntää kuin alussa. Terapia on kuitenkin osa mun elämää kolmen vuoden ajan, enkä näe syytä peitellä sitä. Tuskinpa sen kuuleminen ketään säikäyttää.

Viime viikkojen fiilis on ollut hyvin pitkälti "vittu mitä paskaa". Mutta nyt on päivä päivältä enemmän kesä, ja lintujen laulu, aurinko ja vihreä luonto oikeasti piristävät. Pitäisi olla enemmän ulkona eikä homehtua tälle sohvalle...

Optimisti

Edellisen kirjoitukseni jälkeen olen käynyt terapeutilla kolme kertaa. Mitä näistä kerroista nyt sanoisi? Olen itkenyt paljon joka kerta, ja puhunut niin menneestä kuin nykyisestäkin. Olin etukäteen siinä uskossa että rupeaisimme heti systemaattisesti käymään läpi mun henkilöhistoriaa (järjestelmällinen kun olen), mutta terapeutti sanoikin että saan puhua ihan mistä haluan; mitä vaan on mielen päällä. Toistaiseksi on tullut juttua etenkin yläasteajoista, veljestä, ystävyyssuhteista ja mun omakuvasta. Ja kuolemasta. Tuntui hävettävältä tunnustaa ääneen, että toivoo kuolevansa. Niin hyvin kun mullakin on asiat, ja niin edelleen... Mitään aktiivisia itsemurhasuunnitelmia mulla ei ole. Terapeutti sanoi, että masennukseen kuuluu kuoleman ajattelu. Että se on normaalia. Mutta vaan olemalla elossa voi parantua.

Viimeistä edellisellä kerralla mulle valkeni, miten kovin kiltti ja alistuvainen mä olenkaan. Mä olen ottanut vaikka mitä paskaa vastaan ja ollut vaan hiljaa. Nyt musta tuntuu, että tällä hetkellä käyttäytyisin eri lailla. Luulen, että osaan/osaisin puolustaa itseäni ja omia oikeuksiani, mutta missä välissä mä olisin sen voinut oppia?? Nykyisellään mun ei juuri tarvitse puolustaa itseäni arkielämässä, joten on vaikea kuvitella miten reagoisin vaikka työpaikkakiusaamiseen, jos sellaista kohtaisin. Haluan ajatella, että puhuisin heti asiat selviksi vaikka pomon tai jonkun terveysalan ihmisen kanssa. Haluan uskoa, etten kärsisi hiljaa ja alistuisi kohtalooni.

Terapia auttoi mua myös tajuamaan, että en voi pelastaa veljeäni kaikilta sen ongelmilta. Sillä on paljon ongelmia, mutta jos mä yritän lakaista ne sen edestä pois (curling-isosisko!), se ei opi itse selviytymään. Ja veljen ongelmat on veljen stressi, ei mun. Ja joskus on sanottava ei myös niille lainapyynnöille... koska se on täysi-ikäinen ihminen ja ite vastuussa rahankäytöstään. Valitettavasti se on kyvytön siinä, siis aivan täysin. Nyt mä vaan toivon, että saan ne rahat kesän loppuun mennessä takaisin ja siihen loppukin mun toimiminen pikavippikassana. On tässä omiakin ongelmia...

Uudet näkökulmat ja terapeutin kysymykset on ehkä ollut se paras anti tähän mennessä. Omat ajatukset kiertää aina sitä samaa rataa, ja joskus on ihan sokea jollekin, mikä on tosi lähellä. Niinkun äidin ongelmat. Mikä sen tilanne on? Vieläkö se on masentunut? Syökö lääkkeitä? Miksen mä ole koskaan kysynyt, miten on mahdollista että olen ollut näin itsekäs? (Ei se ihan pelkkää sokeutta ja itsekkyyttä ole, meillä ei perhepiirissä puhuta ikävistä asioista. Mutta silti.)

Nämä neljä sessiota ovat antaneet jo paljon ajattelemisen aihetta. Paljon muutakin kuin mitä tähän kirjoitin. Terapian jälkeen on aika kepeä olo, peräti. On ihanaa kun joku kuuntelee mua. Ja että se joku on ammattilainen. Terapeutti on mun mielestä aika hyvä: se on asiallinen, mutta ystävällinen, eikä jaarittele asioista jotka eivät liity terapiaan. Se kysyy kysymyksiä joita mä en ole itse osannut iteltäni kysyä.

Yleensä olen pessimisti, mutta tällä hetkellä olo on aika optimistinen: jospa tästä terapiasta ajan kanssa on hyötyä ja saan muutosta  elämääni. Kauanhan siinä menee, mutta onhan mulla aikaakin. Mikä kiire tässä on minnekään?

Eka kerta takana

Viime torstaina se ensimmäinen terapiakerta sitten oli. Jäi aika hyvä fiilis, odottava. Huomenna mulla onkin jo seuraava aika.

Ekat parisenkymmentä minuuttia mietittiin vähän terapian tavoitteita ja muuta yleisempää, sekä ihan käytännön juttuja (seuraavia aikoja jne). Sitten terapeutti kysyi jotain, en muista mitä, mutta rupesin kuitenkin kertomaan isoimmista ongelmistani isoimpien traumojen kautta. Itkuksihan se tietysti meni, ja aika hallitsemattomasti kaadoin terapeutin niskaan kaikki ongelmani isona möykkynä. Jotenkin se meni niin, että kun pääsin vauhtiin ja sain sanottua ääneen yhden asian, jota en ole koskaan yhdellekään sielulle kertonut, niin sitten kerroin toisenkin. Ja kolmannen. Ja samalla tuijotin mattoa, kun en pystynyt terppaan katsomaan samanaikaisesti kun puhuin, ja myttäsin nenäliinoja, ja kuten todettua, paruin hillitsemättömästi. Se antoi mun puhua, mutta pisti sitten vähän lopussa lempeästi ruotuun, kun aika alkoi loppua ja näytti varmasti siltä että mä olisin vaan jatkanut ja jatkanut raivoisaa yksinpuheluani. Vähän sekava eka kerta siis, mutta lupaava.

Onpa helpottavaa, kun ei tarvitse näytellä onnistunutta. Kun voi myöntää kaiken paskan, vaikka hävettääkin, koska se on ammattilainen. Ja korvapari.

Huomenaamulla mulla on siis seuraava aika. Ja sen jälkeen multa poistetaan viimeinen (!) viisaudenhammas... Sitten mulla on kaksi luentoa, joista ekalla pitää puhua aika paljon ja toisella pitää kahdenkymmenen minuutin suullinen esitelmä. :D Mitähän siitä tulee? Sitten vielä illaksi töihin, ja sielläkin pitää puhua asiakkaille, mutta siinä vaiheessa artikulointi onkin varmaan jo helpompaa. Hyvää tässä on se, ettei esitelmän pitäminen jännitä niin paljon, kun on muutakin jänskätettävää.

Huomenna!

Huomenna se alkaa, vihdoinkin! Kelan täti soitti mulle viime viikon lopulla, kysyi paria asiaa ja sanoi, että voin varata terapeutilta ajan, koska hän tekisi vielä samana päivänä kuntoutuspäätöksen. Ja eilisen postissa sitten tuli mustaa valkoisella siitä, että olen oikeutettu tuettuun psykoterapiaan vuoden ajan.

Nyt tuntuu vähän hämmentyneeltä, silti... Mistähän tässä nyt pitäisi aloittaa? Alusta ehkä, yläasteajoista kertomalla. Vaiko nykytilanteesta? Ehkä terapeutti kertoo, mistä tätä nyt pitäisi ruveta purkamaan.

Olen nyt tammikuusta asti syönyt isompaa lääkeannosta ja se tuntuu sekä hyvältä että huonolta jutulta. Hyvältä siksi, että vituttaa ja ahdistaa vähemmän. Ja huonommalta siksi, että mä tiedän että mun kuuluisi olla ahdistunut, ja nyt mä vaan tukahdutan sen lääkkeillä ja olen tällainen zombie. Se ei ole luonnollista. Ja jos totun isompaan annokseen, voiko sillä olla seurauksia sitten kun jätän lääkkeet kokonaan pois? Psykiatri sanoi, että henkinen hyvinvointi pitäisi ensin lääkkeillä nostaa kelvolliselle tasolle ja lisätä sitten psykoterapia, ja sitten joskus puolen vuoden päästä voisin alkaa harkita lääkkeiden poisjättöä. Nyt tammikuusta ja milligrammojen nostosta asti olen muhinut paljon vähemmän omassa kurjuudessani, mutta enhän mä onnellinenkaan ole ja mua inhottaa se, että mieleni on yhä enemmän lääkkeiden varassa. Alun perin oma ajatukseni oli jättää lääkkeet kertarysäyksellä pois ja korvata ne terapialla. Se ei vaan ilmeisesti toimikaan niin... 

Jotenkin pelottaa se, kun ei muista aikaa ennen lääkkeitä. Tai muista, että millainen olin. Olinko aina näin zombiemainen, tylsä olento, vai ovatko lääkkeet tehneet minusta tällaisen? Jääkö lääkkeistä jälki; ja jos tämä olotila on lääkkeen syytä, osaanko enää olla muunlainen?

Toisaalta: kykenisinkö tekemään töitä niin hyvin kuin nyt pystyn, jollen saisi lääkkeistä tarvitsemaani rauhallisuutta, tai jonkin sortin tasapainoisuutta...? Ei kumpikaan noista sanoista ole oikea. Mitä minä saan lääkkeestä? Itsevarmuutta?

Muistan hämärästi ensimmäiset viikot lääkkeen kanssa siitä, että olin hehkuttanut päiväkirjaan (tai eräänlaiseen suttuvihkoon) siitä, miten olin sosiaalisissa tilanteissa rohkeampi. Ehkä joskus käyn ne sen ajan kirjoitukseni läpi ja yritän löytää eroa ajasta eLk ja jLk (ennen Lääkkeen ja jälkeen Lääkkeen).

Luento alkaa.

Two night stand?

Tapaan puolen tunnin kuluttua sen häiskän, joka vietti luonani yön viikko sitten. Suostuin siis kuitenkin menemään hänen kanssaan ulos, mutta aion pitäytyä parissa kaljassa ja sitten jotenkin puhua siitä, miten en etsi mitään suhteita tällä hetkellä (mikä ei ole aivan totta), miten olen liian kiireinen tapailemaan ketään (täysin totta) ja miten nyt ei muutenkaan, esim. terapian aloituksen takia, ole sopiva aika tällaiselle (myös totta). Wish me luck.

Tajusin että voisin kirjoittaa lääketilanteesta tänne jotain. Nyt en tosin ehdi. Muutin annoskokoa käytyäni psykiatrilla n. kuukausi sitten ja se mietityttää paristakin syystä. Mutta siitä lisää joskus, toivottavasti piakkoin.

B-lausunto ja epätyypillistä käytöstä

Perjantaina se kovasti odottamani paperi sitten viimein tuli. Lausunto oli yllättävän neutraali. Olin kai odottanut jotain vähän dramaattisempaa, jotain jolla oikein vakuutetaan Kelalle että terapiatuelle on suuri tarve. Lausunnossa oli aika paljon henkilöhistoriaani ja myös tietoja perheestäni, opinnoistani jne. Ja tuomio: sosiaalisten tilanteiden pelko ja toistuva masennus.

Mitään kovin dramaattista lausunnosta ei tosiaan käy ilmi. Pystyin lukemaan sen läpi aika tyynenä.

Maanantaina tai tiistaina vien Kelaan lausunnon ja kuntoutushakemuksen. Olen vähän epävarma muutamista kohdista, joten toivon että joku virkailija silmäilee hakemuksen läpi. Ja sitten taas odotetaan...

Tämä viikonloppu on ollut vähän tavallisesta poikkeava. Naapuri pyysi eilen synttäribileisiinsä. Väittelin tietysti pari tuntia itseni kanssa siitä, uskallanko mennä yksin ja entä jos kaikki muut tuntevat toisensa ja entä jos päädyn taas seinäruusuksi ja joudun poistumaan vähin äänin. Mutta kun jotenkin suustani oli lipsahtanut, että "voin mä pistäytyä" niin en voinut peräytyä. Siellä oli onneksi niin paljon porukkaa etteivät kaikki tunteneet toisiaan, ja kun viini virtasi, niin tutustuminen helpottui. Oli livemusiikkia ja muuta mukavaa. Muuan komea ja lihaksikas mies flirttaili minulle. Hämmennyin ja join lisää viiniä. Sitten päädyin jutustelemaan pitkät tovit erään toisen miehen kanssa. Jotenkin päädyimme suutelemaan ja koska asunnolleni oli hyvin lyhyt matka, kynnys jatkaa iltaa luonani ei ollut kovin korkealla. Aamulla hän halusi uusintoa. Itse podin siinä vaiheessa lievää morkkista, mutta suostuin. Sitten söimme aamupalaa yrittäen epätoivoisesti keksiä puheenaiheita ja sitten hän lähti.

Tämä ei todellakaan ole multa tyypillistä käytöstä, tämä oli itse asiassa ihkaensimmäinen yhden yön juttuni. Aamu oli sen verran kiusallinen ettei ole suurta hinkua ottaa uusiksi vähään aikaan, tämän hepun kanssa tai kenenkään muunkaan tuntemattoman. Mikähän lienee Facebook-normi tällaisissa tapauksissa? En aio ainakaan itse lisätä häntä kaverilistalleni, mutta en tiedä kehtaanko hylätä ystäväpyynnön jos sellainen tulee. Noo, ei se niin tärkeää ole, mietinpä vaan...

Nyt pitäisi käydä taas läksyjen kimppuun. Ei kun hetkinen, päivän Muumijakso on katsomatta...

Ennen terapiaa: matka B-lausuntoon

Eli miten tähän tultiin.

Viime kesän lopussa tuli kova muutoksentarve. Kirjoitin itselleni kirjeen ja pistin sen jääkaapin oveen. Sen tavanomaisen kuntokuurin lisäksi vaadin muutosta arjen harmauteen: uusia harrastuksia voisi hankkia ja sosiaalisempi olla. Ja etenkin: lopettaa lääkkeet.

Olen nyt syönyt mielialalääkkeitä keskeytyksettä vuodesta 2009, sitä ennen noin puolitoista vuotta. Mutta miten lääkkeet uskaltaisi jättää pois? Oletin (ja oletan) vastauksen olevan traumoista ja ongelmista puhuminen. Kukaan ei ollut oikeastaan kysynyt minulta, kaipasinko terapiaa tai muuta puhumista. (Tosin kerran, vuosia sitten, joku lääkäri kysyi. Vastasin kieltävästi ja asia jäi siihen.) En ole lähes kenellekään lähipiirini ihmisistä kertonut esim. kiusaamisesta yläasteella. Yksi henkilö tietää, muttei hänkään mitään yksityiskohtia. En ole siis oikein koskaan puhunut kiusaamisen jättämistä haavoista, sosiaalisista vaikeuksistani, itseinhosta tai muista ongelmistani. Vain yhden ystävän edessä en pidä kiinni roolistani. Sen roolin mukaan olen jonkinlainen ylimalkainen, kevyitä ajatuksia ajatteleva perustyytyväinen turhake. Samalla näen itse piinallisen selvästi, miten pinnalliselta vaikutan, kun yritän kaikin voimin olla päästämättä mitään oikeaa itsestäni ulos - koska kukapa oikeasta minusta pitäisi, parempi että suhtautuvat neutraalisti roolihahmooni.

No, viime syksynä päätin mennä puhumaan ongelmistani jollekin, ja koska olen yliopisto-opiskelija, luonteva taho oli YTHS (Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö). Sain ajan noin puolentoista kuukauden päähän. Kävin muutaman kerran saman psykologin juttusilla ja avasin hänelle hiukkasen ongelmiani. Tulimme - tai hän tuli - siihen tulokseen että jonkinlainen viikoittainen terapia voisi olla seuraava askel minulle. Ajattelin asiaa epämääräisesti - olisikohan terapia nyt aivan tarpeellista, enhän minä nyt niin toivoton ole... Terapian kalleus oli myös mielessä. Terapeutti laittoi minut kuitenkin psykiatrijonoon, enkä vastustellut. Sain häneltä myös kirjan psykoterapiasta, jota selailin, edelleen hiukan skeptisenä.

Koitti psykiatrin tapaamisaika. Astuessani hänen huoneeseensa olin poikkeuksellisen rehellinen itselleni: nyt tai ei koskaan; ammattilaisille voi puhua mitään menettämättä. Ja sitten vietinkin seuraavan tunnin itkien ja puhuen - ensimmäistä kertaa rehellisesti ja sensuroimatta - kaikesta siitä mikä mättää. Olin yllättynyt siitä että näin vasta silloin itse tilanteeni, ja että kyllä, olin juurikin niin toivoton tapaus että terapia olisi erittäin hyvä asia. Psykiatri kertoi erilaisista terapiasuuntauksista ja koin hänen kuvauksensa perusteella, että kognitiivinen terapia olisi tehokkain minulle.

Psykiatrin ja psykologin ohjeiden mukaan rupesin etsimään terapeutteja. Tein listan sopivilta vaikuttavista ehdokkaista ja aloin soitella heitä läpi. Lopulta sain vain yhden sellaisen henkilön kiinni, joka pystyisi ottamaan uuden psykoterapiapotilaan heti vuoden alusta. (Kuten nyt tiedän, se ei edes olisi ollut tarpeen, sillä B-lausunnon odottelussa ja Kelan tuen odottelussa menee kauan...) Tämä oli marraskuuta. Sovin hänen kanssaan tapaamisen tammikuun alkuun. Kävin vastaanotolla ja kemiat pelasivat hyvin yhteen. Terapeutti vaikutti siltä, että uskaltaisin puhua hänelle, eikä hän kuitenkaan rupeaisi liian tuttavalliseksi.

Kävin uudestaan psykiatrilla. (Kaksi käyntiä tarvitaan: toinen käynti mieluusti sen jälkeen kun terapeutti on löytynyt, tai näin olen ymmärtänyt...) Hän kyseli vielä lisää tilanteestani ja puhuimme Kelan tuen hakemisesta sekä muista käytännön asioista. B-lausuntojonoa olisi kuulemma parisen viikkoa, sitten saisin lausunnon postissa.

Ja sitten ollaankin jo tässä hetkessä. Kaksi ja puoli viikkoa psykiatrin toisen käynnin jälkeen alan olla jo tulisilla hiilillä: milloin B-lausunto oikein tulee ja mitä siinä lukee? Haluan palavasti nähdä miten asiantuntija minut on arvioinut. Tuleeko yllätyksiä? Valuvatko kyyneleet? Stay tuned!

Blogin FAQ (ennen kuin yhtäkään kysymystä on esitetty)

Kuka? Ilona. Nimi on alias; oman nimen laittaminen otsikkoon tuntui liian tunnistettavalta. Olen aiemminkin blogannut tällä nimellä. Olen toisen vuoden yliopisto-opiskelija. 

Mistä kirjoittaa? Psykoterapiasta, ihan B-lausunnosta ja Kela-hakemuksesta lähtien. Terapeutti on jo löytynyt, tätä kirjoittaessani terapian varsinaiseen alkamiseen on luultavasti 2-3 viikkoa. 

Miksi blogi? Tämä voisi olla osa terapiaa, ajatusten purkamista johonkin sessioiden jälkeen. Lukioiässä bloggasin innokkaasti, nyt usean vuoden tauon jälkeen kiinnostaa taas. Tavoitteenani on kirjoittaa lähinnä terapiasta ja mielenterveysongelmistani, mutta kevennyksenä saattaa olla otteita harmaasta arkielämästäni.

Ongelmat? Sosiaalisten tilanteiden pelko, kielteinen minäkuva, yksinäisyys, arkuus, koulukiusaamistraumat. Nämä nyt päällimmäisinä. 

Tässä kaikki tällä erää, kirjoitan pikapuoliin vaiheistani ennen terapian alkamista. Tervetuloa lukemaan!