Ennen terapiaa: matka B-lausuntoon

Eli miten tähän tultiin.

Viime kesän lopussa tuli kova muutoksentarve. Kirjoitin itselleni kirjeen ja pistin sen jääkaapin oveen. Sen tavanomaisen kuntokuurin lisäksi vaadin muutosta arjen harmauteen: uusia harrastuksia voisi hankkia ja sosiaalisempi olla. Ja etenkin: lopettaa lääkkeet.

Olen nyt syönyt mielialalääkkeitä keskeytyksettä vuodesta 2009, sitä ennen noin puolitoista vuotta. Mutta miten lääkkeet uskaltaisi jättää pois? Oletin (ja oletan) vastauksen olevan traumoista ja ongelmista puhuminen. Kukaan ei ollut oikeastaan kysynyt minulta, kaipasinko terapiaa tai muuta puhumista. (Tosin kerran, vuosia sitten, joku lääkäri kysyi. Vastasin kieltävästi ja asia jäi siihen.) En ole lähes kenellekään lähipiirini ihmisistä kertonut esim. kiusaamisesta yläasteella. Yksi henkilö tietää, muttei hänkään mitään yksityiskohtia. En ole siis oikein koskaan puhunut kiusaamisen jättämistä haavoista, sosiaalisista vaikeuksistani, itseinhosta tai muista ongelmistani. Vain yhden ystävän edessä en pidä kiinni roolistani. Sen roolin mukaan olen jonkinlainen ylimalkainen, kevyitä ajatuksia ajatteleva perustyytyväinen turhake. Samalla näen itse piinallisen selvästi, miten pinnalliselta vaikutan, kun yritän kaikin voimin olla päästämättä mitään oikeaa itsestäni ulos - koska kukapa oikeasta minusta pitäisi, parempi että suhtautuvat neutraalisti roolihahmooni.

No, viime syksynä päätin mennä puhumaan ongelmistani jollekin, ja koska olen yliopisto-opiskelija, luonteva taho oli YTHS (Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö). Sain ajan noin puolentoista kuukauden päähän. Kävin muutaman kerran saman psykologin juttusilla ja avasin hänelle hiukkasen ongelmiani. Tulimme - tai hän tuli - siihen tulokseen että jonkinlainen viikoittainen terapia voisi olla seuraava askel minulle. Ajattelin asiaa epämääräisesti - olisikohan terapia nyt aivan tarpeellista, enhän minä nyt niin toivoton ole... Terapian kalleus oli myös mielessä. Terapeutti laittoi minut kuitenkin psykiatrijonoon, enkä vastustellut. Sain häneltä myös kirjan psykoterapiasta, jota selailin, edelleen hiukan skeptisenä.

Koitti psykiatrin tapaamisaika. Astuessani hänen huoneeseensa olin poikkeuksellisen rehellinen itselleni: nyt tai ei koskaan; ammattilaisille voi puhua mitään menettämättä. Ja sitten vietinkin seuraavan tunnin itkien ja puhuen - ensimmäistä kertaa rehellisesti ja sensuroimatta - kaikesta siitä mikä mättää. Olin yllättynyt siitä että näin vasta silloin itse tilanteeni, ja että kyllä, olin juurikin niin toivoton tapaus että terapia olisi erittäin hyvä asia. Psykiatri kertoi erilaisista terapiasuuntauksista ja koin hänen kuvauksensa perusteella, että kognitiivinen terapia olisi tehokkain minulle.

Psykiatrin ja psykologin ohjeiden mukaan rupesin etsimään terapeutteja. Tein listan sopivilta vaikuttavista ehdokkaista ja aloin soitella heitä läpi. Lopulta sain vain yhden sellaisen henkilön kiinni, joka pystyisi ottamaan uuden psykoterapiapotilaan heti vuoden alusta. (Kuten nyt tiedän, se ei edes olisi ollut tarpeen, sillä B-lausunnon odottelussa ja Kelan tuen odottelussa menee kauan...) Tämä oli marraskuuta. Sovin hänen kanssaan tapaamisen tammikuun alkuun. Kävin vastaanotolla ja kemiat pelasivat hyvin yhteen. Terapeutti vaikutti siltä, että uskaltaisin puhua hänelle, eikä hän kuitenkaan rupeaisi liian tuttavalliseksi.

Kävin uudestaan psykiatrilla. (Kaksi käyntiä tarvitaan: toinen käynti mieluusti sen jälkeen kun terapeutti on löytynyt, tai näin olen ymmärtänyt...) Hän kyseli vielä lisää tilanteestani ja puhuimme Kelan tuen hakemisesta sekä muista käytännön asioista. B-lausuntojonoa olisi kuulemma parisen viikkoa, sitten saisin lausunnon postissa.

Ja sitten ollaankin jo tässä hetkessä. Kaksi ja puoli viikkoa psykiatrin toisen käynnin jälkeen alan olla jo tulisilla hiilillä: milloin B-lausunto oikein tulee ja mitä siinä lukee? Haluan palavasti nähdä miten asiantuntija minut on arvioinut. Tuleeko yllätyksiä? Valuvatko kyyneleet? Stay tuned!