Eka kerta takana

Viime torstaina se ensimmäinen terapiakerta sitten oli. Jäi aika hyvä fiilis, odottava. Huomenna mulla onkin jo seuraava aika.

Ekat parisenkymmentä minuuttia mietittiin vähän terapian tavoitteita ja muuta yleisempää, sekä ihan käytännön juttuja (seuraavia aikoja jne). Sitten terapeutti kysyi jotain, en muista mitä, mutta rupesin kuitenkin kertomaan isoimmista ongelmistani isoimpien traumojen kautta. Itkuksihan se tietysti meni, ja aika hallitsemattomasti kaadoin terapeutin niskaan kaikki ongelmani isona möykkynä. Jotenkin se meni niin, että kun pääsin vauhtiin ja sain sanottua ääneen yhden asian, jota en ole koskaan yhdellekään sielulle kertonut, niin sitten kerroin toisenkin. Ja kolmannen. Ja samalla tuijotin mattoa, kun en pystynyt terppaan katsomaan samanaikaisesti kun puhuin, ja myttäsin nenäliinoja, ja kuten todettua, paruin hillitsemättömästi. Se antoi mun puhua, mutta pisti sitten vähän lopussa lempeästi ruotuun, kun aika alkoi loppua ja näytti varmasti siltä että mä olisin vaan jatkanut ja jatkanut raivoisaa yksinpuheluani. Vähän sekava eka kerta siis, mutta lupaava.

Onpa helpottavaa, kun ei tarvitse näytellä onnistunutta. Kun voi myöntää kaiken paskan, vaikka hävettääkin, koska se on ammattilainen. Ja korvapari.

Huomenaamulla mulla on siis seuraava aika. Ja sen jälkeen multa poistetaan viimeinen (!) viisaudenhammas... Sitten mulla on kaksi luentoa, joista ekalla pitää puhua aika paljon ja toisella pitää kahdenkymmenen minuutin suullinen esitelmä. :D Mitähän siitä tulee? Sitten vielä illaksi töihin, ja sielläkin pitää puhua asiakkaille, mutta siinä vaiheessa artikulointi onkin varmaan jo helpompaa. Hyvää tässä on se, ettei esitelmän pitäminen jännitä niin paljon, kun on muutakin jänskätettävää.

Huomenna!

Huomenna se alkaa, vihdoinkin! Kelan täti soitti mulle viime viikon lopulla, kysyi paria asiaa ja sanoi, että voin varata terapeutilta ajan, koska hän tekisi vielä samana päivänä kuntoutuspäätöksen. Ja eilisen postissa sitten tuli mustaa valkoisella siitä, että olen oikeutettu tuettuun psykoterapiaan vuoden ajan.

Nyt tuntuu vähän hämmentyneeltä, silti... Mistähän tässä nyt pitäisi aloittaa? Alusta ehkä, yläasteajoista kertomalla. Vaiko nykytilanteesta? Ehkä terapeutti kertoo, mistä tätä nyt pitäisi ruveta purkamaan.

Olen nyt tammikuusta asti syönyt isompaa lääkeannosta ja se tuntuu sekä hyvältä että huonolta jutulta. Hyvältä siksi, että vituttaa ja ahdistaa vähemmän. Ja huonommalta siksi, että mä tiedän että mun kuuluisi olla ahdistunut, ja nyt mä vaan tukahdutan sen lääkkeillä ja olen tällainen zombie. Se ei ole luonnollista. Ja jos totun isompaan annokseen, voiko sillä olla seurauksia sitten kun jätän lääkkeet kokonaan pois? Psykiatri sanoi, että henkinen hyvinvointi pitäisi ensin lääkkeillä nostaa kelvolliselle tasolle ja lisätä sitten psykoterapia, ja sitten joskus puolen vuoden päästä voisin alkaa harkita lääkkeiden poisjättöä. Nyt tammikuusta ja milligrammojen nostosta asti olen muhinut paljon vähemmän omassa kurjuudessani, mutta enhän mä onnellinenkaan ole ja mua inhottaa se, että mieleni on yhä enemmän lääkkeiden varassa. Alun perin oma ajatukseni oli jättää lääkkeet kertarysäyksellä pois ja korvata ne terapialla. Se ei vaan ilmeisesti toimikaan niin... 

Jotenkin pelottaa se, kun ei muista aikaa ennen lääkkeitä. Tai muista, että millainen olin. Olinko aina näin zombiemainen, tylsä olento, vai ovatko lääkkeet tehneet minusta tällaisen? Jääkö lääkkeistä jälki; ja jos tämä olotila on lääkkeen syytä, osaanko enää olla muunlainen?

Toisaalta: kykenisinkö tekemään töitä niin hyvin kuin nyt pystyn, jollen saisi lääkkeistä tarvitsemaani rauhallisuutta, tai jonkin sortin tasapainoisuutta...? Ei kumpikaan noista sanoista ole oikea. Mitä minä saan lääkkeestä? Itsevarmuutta?

Muistan hämärästi ensimmäiset viikot lääkkeen kanssa siitä, että olin hehkuttanut päiväkirjaan (tai eräänlaiseen suttuvihkoon) siitä, miten olin sosiaalisissa tilanteissa rohkeampi. Ehkä joskus käyn ne sen ajan kirjoitukseni läpi ja yritän löytää eroa ajasta eLk ja jLk (ennen Lääkkeen ja jälkeen Lääkkeen).

Luento alkaa.

Two night stand?

Tapaan puolen tunnin kuluttua sen häiskän, joka vietti luonani yön viikko sitten. Suostuin siis kuitenkin menemään hänen kanssaan ulos, mutta aion pitäytyä parissa kaljassa ja sitten jotenkin puhua siitä, miten en etsi mitään suhteita tällä hetkellä (mikä ei ole aivan totta), miten olen liian kiireinen tapailemaan ketään (täysin totta) ja miten nyt ei muutenkaan, esim. terapian aloituksen takia, ole sopiva aika tällaiselle (myös totta). Wish me luck.

Tajusin että voisin kirjoittaa lääketilanteesta tänne jotain. Nyt en tosin ehdi. Muutin annoskokoa käytyäni psykiatrilla n. kuukausi sitten ja se mietityttää paristakin syystä. Mutta siitä lisää joskus, toivottavasti piakkoin.

B-lausunto ja epätyypillistä käytöstä

Perjantaina se kovasti odottamani paperi sitten viimein tuli. Lausunto oli yllättävän neutraali. Olin kai odottanut jotain vähän dramaattisempaa, jotain jolla oikein vakuutetaan Kelalle että terapiatuelle on suuri tarve. Lausunnossa oli aika paljon henkilöhistoriaani ja myös tietoja perheestäni, opinnoistani jne. Ja tuomio: sosiaalisten tilanteiden pelko ja toistuva masennus.

Mitään kovin dramaattista lausunnosta ei tosiaan käy ilmi. Pystyin lukemaan sen läpi aika tyynenä.

Maanantaina tai tiistaina vien Kelaan lausunnon ja kuntoutushakemuksen. Olen vähän epävarma muutamista kohdista, joten toivon että joku virkailija silmäilee hakemuksen läpi. Ja sitten taas odotetaan...

Tämä viikonloppu on ollut vähän tavallisesta poikkeava. Naapuri pyysi eilen synttäribileisiinsä. Väittelin tietysti pari tuntia itseni kanssa siitä, uskallanko mennä yksin ja entä jos kaikki muut tuntevat toisensa ja entä jos päädyn taas seinäruusuksi ja joudun poistumaan vähin äänin. Mutta kun jotenkin suustani oli lipsahtanut, että "voin mä pistäytyä" niin en voinut peräytyä. Siellä oli onneksi niin paljon porukkaa etteivät kaikki tunteneet toisiaan, ja kun viini virtasi, niin tutustuminen helpottui. Oli livemusiikkia ja muuta mukavaa. Muuan komea ja lihaksikas mies flirttaili minulle. Hämmennyin ja join lisää viiniä. Sitten päädyin jutustelemaan pitkät tovit erään toisen miehen kanssa. Jotenkin päädyimme suutelemaan ja koska asunnolleni oli hyvin lyhyt matka, kynnys jatkaa iltaa luonani ei ollut kovin korkealla. Aamulla hän halusi uusintoa. Itse podin siinä vaiheessa lievää morkkista, mutta suostuin. Sitten söimme aamupalaa yrittäen epätoivoisesti keksiä puheenaiheita ja sitten hän lähti.

Tämä ei todellakaan ole multa tyypillistä käytöstä, tämä oli itse asiassa ihkaensimmäinen yhden yön juttuni. Aamu oli sen verran kiusallinen ettei ole suurta hinkua ottaa uusiksi vähään aikaan, tämän hepun kanssa tai kenenkään muunkaan tuntemattoman. Mikähän lienee Facebook-normi tällaisissa tapauksissa? En aio ainakaan itse lisätä häntä kaverilistalleni, mutta en tiedä kehtaanko hylätä ystäväpyynnön jos sellainen tulee. Noo, ei se niin tärkeää ole, mietinpä vaan...

Nyt pitäisi käydä taas läksyjen kimppuun. Ei kun hetkinen, päivän Muumijakso on katsomatta...

Ennen terapiaa: matka B-lausuntoon

Eli miten tähän tultiin.

Viime kesän lopussa tuli kova muutoksentarve. Kirjoitin itselleni kirjeen ja pistin sen jääkaapin oveen. Sen tavanomaisen kuntokuurin lisäksi vaadin muutosta arjen harmauteen: uusia harrastuksia voisi hankkia ja sosiaalisempi olla. Ja etenkin: lopettaa lääkkeet.

Olen nyt syönyt mielialalääkkeitä keskeytyksettä vuodesta 2009, sitä ennen noin puolitoista vuotta. Mutta miten lääkkeet uskaltaisi jättää pois? Oletin (ja oletan) vastauksen olevan traumoista ja ongelmista puhuminen. Kukaan ei ollut oikeastaan kysynyt minulta, kaipasinko terapiaa tai muuta puhumista. (Tosin kerran, vuosia sitten, joku lääkäri kysyi. Vastasin kieltävästi ja asia jäi siihen.) En ole lähes kenellekään lähipiirini ihmisistä kertonut esim. kiusaamisesta yläasteella. Yksi henkilö tietää, muttei hänkään mitään yksityiskohtia. En ole siis oikein koskaan puhunut kiusaamisen jättämistä haavoista, sosiaalisista vaikeuksistani, itseinhosta tai muista ongelmistani. Vain yhden ystävän edessä en pidä kiinni roolistani. Sen roolin mukaan olen jonkinlainen ylimalkainen, kevyitä ajatuksia ajatteleva perustyytyväinen turhake. Samalla näen itse piinallisen selvästi, miten pinnalliselta vaikutan, kun yritän kaikin voimin olla päästämättä mitään oikeaa itsestäni ulos - koska kukapa oikeasta minusta pitäisi, parempi että suhtautuvat neutraalisti roolihahmooni.

No, viime syksynä päätin mennä puhumaan ongelmistani jollekin, ja koska olen yliopisto-opiskelija, luonteva taho oli YTHS (Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö). Sain ajan noin puolentoista kuukauden päähän. Kävin muutaman kerran saman psykologin juttusilla ja avasin hänelle hiukkasen ongelmiani. Tulimme - tai hän tuli - siihen tulokseen että jonkinlainen viikoittainen terapia voisi olla seuraava askel minulle. Ajattelin asiaa epämääräisesti - olisikohan terapia nyt aivan tarpeellista, enhän minä nyt niin toivoton ole... Terapian kalleus oli myös mielessä. Terapeutti laittoi minut kuitenkin psykiatrijonoon, enkä vastustellut. Sain häneltä myös kirjan psykoterapiasta, jota selailin, edelleen hiukan skeptisenä.

Koitti psykiatrin tapaamisaika. Astuessani hänen huoneeseensa olin poikkeuksellisen rehellinen itselleni: nyt tai ei koskaan; ammattilaisille voi puhua mitään menettämättä. Ja sitten vietinkin seuraavan tunnin itkien ja puhuen - ensimmäistä kertaa rehellisesti ja sensuroimatta - kaikesta siitä mikä mättää. Olin yllättynyt siitä että näin vasta silloin itse tilanteeni, ja että kyllä, olin juurikin niin toivoton tapaus että terapia olisi erittäin hyvä asia. Psykiatri kertoi erilaisista terapiasuuntauksista ja koin hänen kuvauksensa perusteella, että kognitiivinen terapia olisi tehokkain minulle.

Psykiatrin ja psykologin ohjeiden mukaan rupesin etsimään terapeutteja. Tein listan sopivilta vaikuttavista ehdokkaista ja aloin soitella heitä läpi. Lopulta sain vain yhden sellaisen henkilön kiinni, joka pystyisi ottamaan uuden psykoterapiapotilaan heti vuoden alusta. (Kuten nyt tiedän, se ei edes olisi ollut tarpeen, sillä B-lausunnon odottelussa ja Kelan tuen odottelussa menee kauan...) Tämä oli marraskuuta. Sovin hänen kanssaan tapaamisen tammikuun alkuun. Kävin vastaanotolla ja kemiat pelasivat hyvin yhteen. Terapeutti vaikutti siltä, että uskaltaisin puhua hänelle, eikä hän kuitenkaan rupeaisi liian tuttavalliseksi.

Kävin uudestaan psykiatrilla. (Kaksi käyntiä tarvitaan: toinen käynti mieluusti sen jälkeen kun terapeutti on löytynyt, tai näin olen ymmärtänyt...) Hän kyseli vielä lisää tilanteestani ja puhuimme Kelan tuen hakemisesta sekä muista käytännön asioista. B-lausuntojonoa olisi kuulemma parisen viikkoa, sitten saisin lausunnon postissa.

Ja sitten ollaankin jo tässä hetkessä. Kaksi ja puoli viikkoa psykiatrin toisen käynnin jälkeen alan olla jo tulisilla hiilillä: milloin B-lausunto oikein tulee ja mitä siinä lukee? Haluan palavasti nähdä miten asiantuntija minut on arvioinut. Tuleeko yllätyksiä? Valuvatko kyyneleet? Stay tuned!

Blogin FAQ (ennen kuin yhtäkään kysymystä on esitetty)

Kuka? Ilona. Nimi on alias; oman nimen laittaminen otsikkoon tuntui liian tunnistettavalta. Olen aiemminkin blogannut tällä nimellä. Olen toisen vuoden yliopisto-opiskelija. 

Mistä kirjoittaa? Psykoterapiasta, ihan B-lausunnosta ja Kela-hakemuksesta lähtien. Terapeutti on jo löytynyt, tätä kirjoittaessani terapian varsinaiseen alkamiseen on luultavasti 2-3 viikkoa. 

Miksi blogi? Tämä voisi olla osa terapiaa, ajatusten purkamista johonkin sessioiden jälkeen. Lukioiässä bloggasin innokkaasti, nyt usean vuoden tauon jälkeen kiinnostaa taas. Tavoitteenani on kirjoittaa lähinnä terapiasta ja mielenterveysongelmistani, mutta kevennyksenä saattaa olla otteita harmaasta arkielämästäni.

Ongelmat? Sosiaalisten tilanteiden pelko, kielteinen minäkuva, yksinäisyys, arkuus, koulukiusaamistraumat. Nämä nyt päällimmäisinä. 

Tässä kaikki tällä erää, kirjoitan pikapuoliin vaiheistani ennen terapian alkamista. Tervetuloa lukemaan!